Kevään haju

Niin se kevät tai hetkellinen kesä saapui. Jonkinlainen lomakin. Olen yrittänyt ottaa kaiken "ilon" irti nukkumalla tai tekemällä muita töitä. Se on kuulkaas kuin laittaisi rahaa pankkiin. Laitankin, ja käytän terassilla. Joskus on pakko elää kuin viimeistä päivää. Etenkin siinä kohtaa, kun tulevaisuus tuntuu sinetöidyltä. Ehkä kaikella on jokin tarkoitus, vaikka kaikki historiaan perehtyneet tietävät, ettei ole.

Roskis on aina väärässä paikassa, sitä ei ole, tai sitten oikeassa, mutta sitä ei käytetä. 

Aika haihtuu askeliin, joita ei edes ymmärrä ottavansa. Ihminen ohjautuu "autopilotilla" moneen eri paikkaan vain viettiensä ja perustarpeidensa varassa. Sisko Savonlahdella on muistaakseni kirja "Kai minä halusin tätä", jonka nimi triggeröi osuen juuri oikeaan. En ole lukenut kirjaa voidakseni kommentoida sisältöä, mutta mietin, että todella usein ihminen juuri ei halua jotain, mutta tekee sen tai tavoittelee sitä silti. Koska tietämättömyyden hinta on usein suurempi kuin virhevalinnan.

Periaatteestakaan en jaksanut kuvata kirsikkapuita, vaikka niin tein. Jokirantaanhan ei voi lainkaan mennä näkemättä parvea luurikädet ojossa puun ympärillä. Mutta harmitonta hupia se on. Nuorena ajoin japanilaisilla autoilla. Silloin ei ollut hanamia missään päin Suomea. Oi, se aika oli hyvää. Tietämättömyys someilmiöistä, tunne maailman tavallisuudesta outonakin. 

Usein tekee mieli kirjoittaa vasta myöhään illalla, kun se jo väsymyksen takia takkuaa. Elämään on pakkautunut hirveästi hoidettavia asioita, joita pitäisi edistää nyt "lomalla". Usein ihmiset olettavat, että monta rautaa tulessa on jotenkin oma valinta. En jaksa enää edes kommentoida. Mitään kultaista sädekehää se tai minä emme varsinkaan ansaitse. Uhrautumisesta ja toimeentulon tavoittelusta ei järjestetä myöskään kruunajaisia. Itse kannustan aina luovuttamaan, jos se vain on mahdollista. Minulla ei ole tähän asti ollut, joten täytyy valita, valita kuulkaa toinen tie. 

Historiallista romantiikkaa olen lukenut viime aikoina paljon. Bilbao ei ehkä kuulunut siihen genreen. Olin Antellin kirjajulkkareissa kolmisen viikkoa sitten, jonka jälkeen luin tämän uusimman osan. Olen käynyt miltei kaikissa kirjan paikoissa, joten tämä tuntui erityiseltä myös siksi. Tähtitiede, naisen vapaus, rakkaus, Kuusisto ja Uppsala. Jälleen hienosti tehty taustatyö. Kukat sain täysin yllättäen yllättävästä paikasta, jonne en olisi uskonut päätyväni. Mutta kai sitä sitten täytyy uskoa kykyihin. 

Vappu sujui pohjoisen matkan jälkimainingeissa. Paljon sulattelua, vaikka sielläkin oli lämmin. Oli täydellinen aika kaikin tavoin tehdä se matka. Ja sen jälkeen juhlia vappua, työn juhlaa, oikeastaan kolmena päivänä. Hyvin monet vaput olen ollut töissä, jolloin se ei omalta osalta miltään juhlalta tuntunut. Ja nyt kun olisi mahdollisuus osallistua lakitukseen, en jaksa sitä ihmismassaa ja hälinää, joten pysyttelen ruutukaava-alueen ulkopuolella. Vappupiknikille kyllä osallistuin kuuden vuoden tauon jälkeen. 

Turku oli täynnä vappukansaa vapunpäivänä. Apostolinkyyti oli varmaan helpoin tapa liikkua. 

Vartiovuoren tähtitorniin avattiin vappuna vihdoin näköalabaari, jollaista olen aina sinne toivonut. Mutta luonnollisesti se oli tupaten täynnä. Lähtiessä pois piknikiltä kuuden uutisia katsomaan oli jo näin väljää. Selvästi tämä puoli oli enemmän haalarikansan lääniä. 

Nyt minun pitäisi mennä nukkumaan, sillä kukkuminen toki lisää tunnetta kokonaisvaltaisesta väsymisestä kaikkeen. Täysikuu ei taas helpota aietta, vai menikö se jo? Olen nyt pari kertaa ostanut Eurojackpotin toivoen voittoa. Rehdisti sanottuna voisin aivan hyvin jo jäädä "eläkkeelle", mutta minulla on niin sanotusti pakollista työuraa vielä 25 vuotta jäljellä, ainakin. Rehdisti sanottuna kamalaa. Suomi on kohta nuorten vainajien hautausmaa tai elävien kuolleiden työleiri, jossa uupumisen on aiheuttanut jo työnhaku itsessään. Jos lykästää, ei saa valittaa. Mutta ihmiset valittavat kuitenkin. Se on olemassaolomme perusta. 

Hetkittäin kaikesta vapautuu. Kilistelin kaverini kanssa maljaa viikonlopun paisteessa. Ihmiset ovat aina kuin eri planeetan asukkaita, kun lämpö palaa kaupunkiin. Kunhan ei hornankattila kesällä. 

Jotenkin tämä hetki on murrostila. Tunnen sen nahoissani, ettei ole paluuta vanhaan. Ei kai sitä koskaan olekaan, kun aina on vain tämä hetki ja tulevaisuus. 

Tänään katsoin elokuvan, jossa Clint Eastwood on Salaisen palvelun agentti. Unohdin jo leffan nimen, kuten myös sen, että olin nähnyt sen aiemmin. Tällainen muistamattomuus on minulle harvinaista. Olen tajunnut, etten muista juuri mitään ajasta kymmenen vuotta sitten. Sille on selvä syynsä. Siksikin on hyvä, että olen kirjoittanut tätä blogia. Vaikka samaan aikaan minua ahdistaa nähdä, miten moni tuntematon tai tuttu ihminen on tekstejä käynyt parin viikon aikana lukemassa jopa vuosien takaa. En ole kuitenkaan sellainen ihminen, että poistaisin tai lopettaisin ainakaan helposti jotain aloittamaani. 

Kun keran puretaan, muutos on lopullinen. Oli taas pakko kuvata Kallonporaajan paratiisi matkalla kotiin. En tiedä, koska U-sairaala lopulta häviää maisemasta, mutta iso turkulaisuuden kriisi se on. 

Katsoin juuri äitini luona vanhoja kuvia. Ne olivat aina samoissa albumeissa samoilla paikoilla, samoissa nihkeissä kuvataskuissa. Nyt äiti oli teipannut ne uusiksi uuteen järjestykseen. Kaikki minussa pikselöityi, koska tietty kuvatarina lakkasi olemasta. Ne samat kuvat kontekstistaan irrotettuna ei ole sama asia. 

En koskaan muuttaisi alkuperäistä, ellei siihen ole jokin erityisen painava syy. Kun taas toiset muuttavat kaiken kolmen viikon välein. Luin kerran naisesta, joka maalasi vanhan talonsa sisäseiniä kerran kuukaudessa eri väreillä ilmeisesti välittämättä, miltä tämä puolisosta tuntuu. Mielestäni jo noin levottomassa toiminnassa on kyse jostain häiriöstä. Ei voi olla niin, että ihminen ei saa rauhaa, jolleivät asiat koko ajan muutu hänen ympärillään. 

Ja juuri siksi en saa. Elämä on tetristä, joka kyllä oli koppa-Nintendolla suosikkipelini. Antaisin aika paljon, jos saisin sillä vielä pelata, mutta se on annettu jo aikapäiviä sitten pois. Se ei ole selitys, ettei kaikkea voi pitää. Ei voikaan, mutta monella on Nintendo tallella ja valokuvat siinä samassa järjestyksessä, kuin ne oli omassa lapsuudessa. Moni voi aina palata kotiin tietäen, että kaikki on kuin aina ennenkin.

On hienoa, että osittain sain tämän kokemuksen pohjoisessa, mutta myös tuntea valtavan määrän surua. Mutta hei, eikö tähän kuulu todeta jokin luterilainen viisaus taakan kantamisesta? 

Sitä ei voi konmarittaa.