Esmeraldan eetos

*Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö eikä teksti sisällä mainoslinkkejä*   Hahhaa! Kukapa nyt tällaisesta sisällöstä maksaisi, jossa huolestun bloggarien käsittelemien aihepiirien supistumisesta - tai rönsyilemistä maksetun tahtipuikon tahdissa? Samaan hengenvetoon totean, että kaupalliselle yhteistyölle on paikkansa, jos ja kun se sopii bloggarin arvomaailmaan ja tuo lisäarvoa blogin sisältöön. Mutta.  Oletteko huomanneet, että hyvin monet ansioituneet bloggarit ovat langenneet toistuvien kaupallisten yhteistöiden ansaan? Koko ajan joku on lähettämässä jotain maistettavaa, haistettavaa, tunnusteltavaa, analysoitavaa tai arvosteltavaa. Näistä meidän lukijoiden pitäisi sitten kiinnostua. Hyvätkin kirjoittajat muuttuvat jossain kohtaa ohitettaviksi "sitten myöhemmin" -vilkaisuiksi, kun ei vain jaksa lukea korvakoruista tai bulkkiviinistä. Janoan asiaa ja sisällöllisiä timantteja.  En yhtään väitä, että omat juttuni olisivat yhtään sen kiinnostavampia. Mutta veikkaan, että jos...

Tämän elämänviisauden on varmasti itse kukin kuullut lukuisia kertoja. Vai onko se edes viisaus? Ehkä enemmän lannistava toteamus. Ihminen jaksaa kovaakin puserrusta, jos tietää sen päättyvän ajan X kuluessa. Aivomme haluavat hahmottaa tilanteen ennalta, jotta ne pystyvät mukautumaan psyykkisesti ja/tai fyysisesti rankkaan suoritukseen. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski liitti samaan ajatukseen osuvaksi vertauskuvaksi maratonjuoksun viimeisimmässä pääkirjoituksessaan (SK 10/2021). Moni tuntee paloa lähteä mukaan tähän itsensäylittämissarjaan, vaikka ensimmäinen maratonin juoksija Feidippides kuoli rasituksen uuvittamana. Hän varmasti tiesi suunnilleen, miten pitkä on matka Marathonista Ateenaan, muttei ollut valmistautunut uuvuttavaan voitonviestin viemiseen edes kokeneena kestävyysjuoksijana (tarkemmat detaljit aiheesta löytyvät esimerkiksi täältä ). Maraton vaatii pitkällistä kehon sopeuttamista suoritukseen, vaikka aina toki löytyy näitä sankareita, jota yrittävät ...

Heräsin eräs aurinkoinen aamu uneen, jota tunnelmoin mielessäni koko päivän. Tästä on jo aikaa, ehkä se tapahtui viime vuoden puolella. Lopulta kirjoitin unen ylös vapaalla tyylillä puhelimeni muistioon, tiivistäen sen jonkinlaiseksi runoksi: Viime yönä söin vadelmia Pinnalta jäätyneitä, pakkasen puremia Juoksin pitkin pellon laitaa Yhtäkkiä oli kesä Eikä minulla ollut kuin aikaa  Ja ylläni oli paita Saavuin metsästä kartanolle Louhisaaren kesannolle Sen takana oli museo hävinneiden Lamapankin lattia graniittinen Kävelimme sitä pitkin  keskellä turistien Kohta jo saavuin  tolpalle bussikuskien Odotin bussia joka vie minut pois Matkalle sinne, minne haluan  Sieltä, mistä en haluaisi pois. Hävinneiden museo ja lamapankki.  Olen aina uskonut, että unet ovat kaukaa viisaita. Jopa joskus viisaampia kuin kallo, josta ne kumpuavat. Monet elämän suuntaviivat ovat ratkenneet tai vahvistuneet unien kautta. Eivätkös intiaanitkin luota pitkälti uniinsa? Ainakin aboriginaali...

Värit kertovat meistä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mietin usein värien symboliikkaa ja sitä, miksi jokin tietty väri toistuu useammin juuri tiettyinä ajanjaksoina. Aihe nousi taas mieleeni, kun  Akkablogin Annika kertoi oranssin hiipineen yllättävästi olohuoneeseensa. Palaan tähän oranssiin kohta auravalokuvauksen näkökulmasta.  Verannan vanha vaaleanpunainen seinä ja elämän perustarve: pullakahvit. Usein täytämme kotimme, astiastomme ja vaatekertamme lempivärisillä elementeillä. Saatamme kuitenkin yhtäkkiä tai hiljalleen innostua jostain uudesta väristä, josta emme ole aiemmin pitäneet lainkaan. Itselleni tämä on ehdottomasti roosaan taittuva vaaleanpunainen. Aivan ysäriväri, jota meillä oli kotona 1990-luvulla. Muistan, että olen saanut kenties yhden ensimmäisistä migreenikohtauksistani juodessa roosan värisestä savikupista vettä. Kupissa oli vieläpä räikeän mintun värinen raita lisäämässä migreenisilmille haitallista kontrastia. Muistan, miten tuo raita sahaili mukissa...

Onko koronasta puhuminen jo yhtä last season kuin Shakiran CD tai Marimekon siniset Unikko-kävelysauvat? Kumpiakaan en ihme kyllä omista ja koronaltakin olen onneksi *kop kop* välttynyt. Tauti kuitenkin jyllää kiivaasti virusmuunnoksineen. Emme vain jaksa puhua siitä kuten aiemmin. Korona-ajasta on tullut uusi normi, vaikka kaikki toivovat sen päättymistä. Mutta eihän tämä vitsaus niin vain pääty. Erilaisia arvioita on esitetty parin vuoden kurimuksesta loppuelämän viruspelkoon. Kukaan ei voi varmuudella vielä tietää kuinka pitkäksi aikaa koronavirus jää keskuuteemme sellaisena, että se vaatii massiivisia toimenpiteitä. Itse virus varmasti muuntautuu ajan myötä lievempään muotoon. En ole jaksanut lukea ja selvittää, en myöskään jäädä riippuvaiseksi uutisista. Keväällä oli pakko katsoa joka ikinen uutislähetys. Ehkä myös tänään, sillä jossain vilahti päivän tuore kuudellasadalla alkava tartuntaluku. Jos jokin on ihanaa, niin se, että ihmiset eivät enää höngi liian lähellä. Paitsi kaksi...

Olen jo tehnyt muistokirjoituksen lankapuhelimelle , enkä haluaisi joutua näppäilemään itkuvirttä myös postilaitoksellemme. Sellainen kuitenkin ilmestyi päähäni välittömästi suru-uutisen jälkeen: Turun viimeinen palveleva postikeskus lakkautetaan . Sama tragedia koskee monia muitakin Suomen kaupunkeja. Paikallissanomia mukaillen Turun postitalo kesti talvisodan pommitukset, muttei kirjejakelun näivettymistä ja tiedonkulun lähes kokonaisvaltaista digitalisaatiota.  Vanhat kuvat Postimuseon nettisivuilta: postimuseo.fi. Myönnänhän minä sen itsekin - jopa minä vannoutunut paperisanomalehden tilaaja käytän postin pakettiautomaattia. Tänä vuonna unohdin kirjoittaa joulukortitkin ja näin ollen tukea keltaisten pömpelien toimintaa. Kun näin tekee tai jättää tekemättä noin kolme miljoonaa suomalaista, alkaa olla turha pitää puuvenettä passissa laiturissa. Postihan kuljetettiin veneyhteydellä Ruotsiin 1600-luvulla ja piiiitkään sen jälkeen. Parempi irrottaa köysi ja jättää pursi oman onnens...

Unkarinjuutalaisen  Imre Kertészin  romaani otsikon nimellä puhutteli minua aikoinaan syvästi. Luin teoksen aika pian Kohtalottomuuden ja mieheni sairastumisen jälkeen. En muista luinko teokset ennen häitämme, mutta jo silloin tiesin sisimmässäni, että niin sanotun normaalin elämän voisi unohtaa. En vain uskonut, että niin tulisi todella käymään. Otimme riskin emmekä peruneet häitä. Se olisi tuntunut kohtuuttomalta ja niin - kohtalottomuudelta.  Budapestin suuri synagoga, jossa juutalaisyhteisöstä vieraantunut Kertész tuskin kovin usein kävi.  Upea synagoga sijaitsee suositun hotellin lähellä, joka toimi aikoinaan myös SS-miesten majapaikkana. Siellä vietettiin monet kosteat natsikemut samalla, kun ympärillä tapettiin tuhansia juutalaisia. Onneksi luimme asiasta ennen hotellin varausta. Synagogan hartaudessa verisen historian saattoi kuitenkin yllättävällä tavalla unohtaa edes hetkeksi. Tästä matkasta on kohta seitsemän vuotta aikaa. Joka seitsemäs vuosi on  sh...

Terveiset blogihiljaisuudesta ja ei-hiljaisilta kirpputoreilta! Nyt julkaisemani kirppiskirjoitus on "suuri" siksi, että se on roikkunut niin kauan lähes valmiiden julkaistavien luonnosten listalla. Olen myös tehnyt omasta mielestäni varsin mukavia suuria löytöjä, vaikka tämä kuukausi on ollut todella hektinen kirjoitusprojektini ja sitä edeltäneen työnteon takia. Onneksi olen silti käynyt tässä kuussa jo neljä kertaa kirpputoreilla!  Tähän tekstiin olen lisännyt myös loppuvuoden 2020 löydöt, kun en niistä silloin erikseen kirjoitellut. Olin aikeissa liittää tähän kirppisselontekoon myös hutiostot, mutta minun on myönnettävä itselleni, että niitä ei viime aikoina liiemmin ole ollut! Olen siis oppinut jotain aiemmasta mielihaluhamstrauksesta, mutta myös vältellyt kirpputoreja pahimpina koronakuukausina. Onneksi etenkin viimeisimmillä kierroksilla löytyi senkin edestä ihanuuksia. Kupittaan Savet ja Kuusi Kuusinen, joka eli meillä 17.12.2020-22.1.2021. R.I.P. ja kiitos! Juuri ny...