Kauan aikaa sitten (la vie en rosé)

Ihminen tekee läpi elämänsä löytöjä. Parhaita ovat usein ne, joiden aiemman olemassaolon on unohtanut. Varmuuskopioin romaanikäsikirjoitukseni aina Siniselle muistitikulle (tämäkö uuden ajan Eeva Kilven tuotantoa kunnioittava tuleva ajatusteos?), josta löytyy myös graduni, sen aineisto ja muumioutunut määrä kaikenlaista ennen tai nykyisin tärkeää. 

Olin kuitenkin unohtanut kuva-arkiston vanhalta tietokoneeltani, joka lakkasi toimimasta vuonna 2010 tai 2011. Yksi tuon arkiston kansioista sisälsi Ranskan matkan kuvia. Seikkailin siellä yksin, kiersin viinitiloja ja kuvittelin löytäväni unelmieni viinintekijäuroon, jolla olisi tyhjä vierashuone harmaakivilinnassaan. Sen salakäytävää pitkin voisin sitten rakkauden leiskuessa muuttaa varsinaiseen asuintilaan ja pullottaa nyt tekemääni keräilyharvinaisuutta täydellisen satovuoden annista. Tämä oli suunnitelma. Toisin kävi, paremmin. 


Nähtyäni tämän kuvan, ymmärsin, miten monta kertaa olen nähnyt unta tästä samasta puistosta Nizzassa tajuamatta, että kyse on juuri tästä puistosta. 


Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin jaan nyt tänne blogiini "pari" kuvaa. Nämä herättävät minussa suuria muistoja ajasta, jolloin hyvästelin epävarman nuoruuden ja vastaanotin sitäkin epävarmemman aikuisuuden. Mutta aina olen kysynys miksi. Ja miksi minäkin olen juuri jossain tietyssä lokaatiossa kysymässä miksi. 


Onnistumiseni kuvassa, jonka ottajaa en muista. Varmaan joku ohikulkija, joka otti tasan kaksi kuvaa. Toisessa katson maahan (tämä), toisessa tuulenpuuska nostaa hameeni liian ylös. Silloin ajattelin sen olevan marilynmaista, kun en vielä tiennyt tuulen enteilevän pahaa myrskyä ja tulvaa, jonka keskellä minä toki tuurillani sinnittelin. Mutten kuollut, kuten osalle kävi. 


Pidin tätä kuvaa järkyttävänä nähtyäni sen, sillä jalkani ovat kalkkunankalpeat kuten aina alkukesästä, usein syyskuussakin. Lähdin matkaan kesäkuun alussa ennen pahinta turistiaikaa. Myös siksi, että silloin hinnat olivat alhaisemmat. Olin gradua vaille valmis opiskelija, joka ei saanut enää opintotukea, muttei voinut käydä liikaa töissäkään, jotta gradu valmistuisi. Mitä siis tehdä? Käyttää toki viimeiset rahat mää-matkaan, jollaista ei sillä termillä vielä tuohon aikaan tunnettu. Yli kymmenessä vuodessa yhteiskunta on yksilökeskeynyt entisestään, vaikken tuolloin voinut kuvitella niin tapahtuvan. Mutta tämä oli aikaa ennen somea ja älypuhelimia. 

Kun lento saapui Nizzaan yöllä, soitin itselleni puhelinkopista kyydin enitseen nunnaluostariin, joka toimi hostellina. Nuori mies saapui hakemaan minut valkoisella pakettiautolla. Uskoin matkan olevan viimeiseni. Olinhan nähnyt vuosia aiemmin hirveitä painajaisia, joissa sarjamurhaaja liikkuu samanlaisella autolla. Pelkoni kesti vartin. Sinä aikana selvisin hengissä ylinopeutta serpentiiniteillä ajavan nuoren kuskin kyydissä. Minua odotti turvallinen hostelli, jossa kuulin miltei ensimmäiseksi suomen kieltä. Jotenkin pieni pettymys, vaikka toisaalta se ilahdutti. Kapusin kerrossängyn toiselle kerrokselle nukkumaan, nukahdin kuin tukki. Heräsin aamun välimerelliseen sarastukseen, kahvin tuoksuun ja lintujen lauluun. Ajattelin, että taivas on totta. 





Järkevä olisi hyvin nopeasti huomannut, että ilma enteilee huonoa. Monta päivää ehti kuitenkin kulua sielua hivelevässä lämmössä. 


Vielä parina ensimmäisenä päivänä uimarannalla riitti porukkaa. Sitten punaiset vai mustat liput ilmestyivät rannalle ja minä suuntasin sisämaahan, tiedostamattani lähelle painajaisteni tarinan alkuperää. 








Kuvat vanhan roomalaisen kylpylän raunioilta, Matisse-museon lähettyviltä, ovat piirtyneet sisuksiini ikiajoiksi. Äänetön keskustelu raunioissa piileskelleen kulkukissan kanssa, punaisten unikkojen löytäminen niistä koloista, missä niitä voisi vähiten uskoa kasvavan... jokin ikiaikainen mysteeri, joka ei jättänyt minua rauhaan. Aistin, etten ollut yksin, vaikkei ketään näkynyt missään. Ja samalla hetkellä huomasin kylpylän rivivessat, jotka eivät muistuttaneet keskitysleiristä vaan ajasta, jolloin politiikka oli suurinta viihdettä ja sitä ruodittiin vessoissa vierekkäin istuen. Liitelin näiden raunioiden ja peltojen yllä lierihatussani kuin impressionistisessa maalauksessa, tunsien elämän olevan kaikkea muuta kuin takana. 

Näin jälkiviisaana olen ymmärtänyt, miten monia merkkejä sain tällä matkalla tulevasta miehestäni, jonka tapasin kohta matkan jälkeen. Kaikkein voimakkaimpana koin sen Chagall-museossa, josta muistaakseni kerroinkin jossain aiemmassa kirjoituksessani. 


Pursuava tarjonta herkkuja teki valinnoista vaikeaa. 

Usein yksinkertaisin oli parasta, jollei kaikkea voinut valita. 

Tähän kuvaan olen ehkä tyytyväisin koko matkalta. Minulla on kova ikävä terasseilla istumista, koska niistä käsin voi kuvata Elämää. 












Kapusin Ezeen pitkin Nietzschen ja Brigitte Bardot`n tallaamaa ajatuspolkua. Matka oli lievästi sanoen pitkä, joten se vaati hyvää kuntoa. Sen olemassaoloa en nuorempana kyseenalaistanut laisinkaan, enkä kyllä usko, että vieläkään tekisi tiukkaa. Mutta tällä migreenillä tuskin pystyisin tarpomaan päiväkausia jopa hellelukemiin yltävässä atmosfäärissä ilman tietoa seuraavasta ruokapaikasta. 

Huipulla söin patonkia ja juustoa. Ostin ne minimarketista, kuten myös räyskän pullonavaajan, joka minulla on vieläkin. Palautusjuomana oli Terres de Bernen rosé, joka maksoi kaupassa 7 euroa ja tuolloin Alkossa noin 15 euroa. Muistini toimii olennaisten asioiden kohdalla. Mietin nyt jälkikäteen, kuinka euforista olisi jälleen tallata tuota polkua, vaikkakin sitten vaivaisempana, nälkäisempänä ja janoisempana. En muista kuinka pitkä Chemin de Nietzsche olikaan, mutta yli tunnin jyrkkää nousua huikein maisemin. Olen aina halunnut päästä korkealle, missä tahansa olen tallannutkin. Päätepiste oli miltei kuin maailman huipulla. 

Nuo rakennuskuvat ovat juuri sieltä, johon vain rikkailla oli asiaa. Minä vain kävelin läpi harmaan kiven haaveillen nyt enemmän illan ruokapaikasta kuin vierashuoneesta, vaikka toki sekin olisi ilmaiseksi kelvannut. 

Jännää, että nyt, kun tililläni on paljon enemmän rahaa kuin tuolloin, olen työelämästä tauolla olevana enemmän paniikissa rahojen riittävyydestä kuin 12 vuotta sitten, jolloin tililläni oli ehkä korkeintaan 800 euroa. Pystyisinkö nyt käyttämään kaiken samalla aatteen palolla? Voisinhan nyt varata rahoillani ainakin viikoksi majoituksen tuohon linnaan ja kirjoittaa siellä, järsien samaa minimarketpatonkia kuin yli 12 vuotta sitten. Tai no, toivottavasti patonki olisi kuitenkin tuoreempi. 






Monaco.

1700-luvulta peräisin oleva talo, jossa yövyin Aix-en-Provencessa. 

Joku ihana kappeli jossain. 

Viinit muistan. tämä oli Brillanen viinitila Aix-en-Provencen maaseudulla. Siellä oli ihmetyksekseni suomalainen enologiaa opiskellut harjoittelija, joten tasting vedettiin suomeksi!

Ruusut köynnösten päässä suojelevat tuholaisilta, mutta ovathan nuo myös kauniit.

Tältä näyttää Ranskan maaseudulla asuva chien, jostain kumman syystä.

Majoittajani koira lekottelee varmaankin jo koirien taivaassa yhtä onnellisena. 

Flassans-sur-Isole. Bussi jätti minut jonnekin periferiaan. Luotin siihen, että kuski tietää mitä tekee ja että minä ymmärtäisin häntä. Löysin onneksi seuraavan majapaikkani. 

Abbaye du Thoronet, luostari keskellä ei mitään. Tulvavesi alkoi kertyä hiljalleen ojaan sinä aikana, kun testasin kaikua täällä. Vaikka taivas on vielä pilvetön, kohta ropisi kaatamalla. 

Käytävät ja kaikki olivat upeita. En ymmärtänyt ranskankielisestä opastuksesta juuri mitään muuta kuin sen, että täällä on maailman kahdeksanneksi hienoin kaiku ja sen tähden täällä pidetään usein musiikkiesityksiä. Kuka näitä kaikujen hienouksia oikein mittaa?

Viimeinen ilta ennen hasardille tasolle ehtivää tulvaa. Olimme viinitilalla, jonka vieressä oli leipomo. Majoittajani oli siellä töissä. Haimme sieltä oliivileipää, jonka rinnalla Stockmannin pakastetavara hiipii häpeillen pois laarista. 

Koska kuvia on tarinaksi aivan liikaa, olkoon tämä viimeinen. Chagall-museosta. Sen kopio oli esillä myös häissämme. 


Ilman varsinaista lopetusta päätän tämän muistelon. Tai, ehkä tuo lopetus on tulva. Elämä yllättää aina ihmisen, toisinaan vähän ikävämmillä tavoilla, mutta usein viimeistään myöhemmin onnellisin kääntein. 

Tänä talvena olen kaivannut takaisin Etelä-Ranskaan (ja Sisiliaan) oikein erityisesti. En tiedä, osaanko enää lentää kuten joskus, vailla huolta ja murhetta, vailla saastuttamisen tuskaa. Mutta saatan lentää eri paikkaan jo huhtikuussa, mikäli suunnitelmat toteutuvat. Jos on kyse työtehtävästä, jollaisia minun ei pitänyt sopia sitten alkuunkaan vielä tässä kohtaa, sallinen tämän itselleni. Kuten kymmenennen konvehdin tätä kirjoittaessa. La vie en chocolat ja todellakin, La Vie en Rose

Joko sinulla on kaukokaipuu? Siihen loistava ja halpa lääke on valokuvamuistelo!

Kommentit

  1. Ihana postaus, kiitos muistojen jakamisesta. Ja miten ihania kuvia. Katselin kuvia useammankin kerran, koska paljon on tuttuja maisemia. Olemme olleet Nizzassa kerran, se oli kesällä 1999. Ihana paikka. Kävimme myös Monacossa. Nizzan vaatekaupat tulivat minulle tutuksi. Minulla oli väitöstilaisuuteni vuoden 2000 huhtikuussa ja Nizzasta löytyi hyvät vaatteet sekä päiväksi että karonkkaan. - Sisilian kaipuussa kannattaa lukea Aucin Sisilian leijonat. Näin olit maininnutkin blogissani. - Mukavia talvisia päiviä! Liukasta on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli! Mukava kuulla, että nämä ovat teillekin tuttuja maisemia. Oletpa varmasti ollut nizzalaisittain pukeutuneena huipputyylikäs väitöstilaisuudessa ja karonkassa! Itse en harmi kyllä ostellut vaatteita tältä matkalla, viinejä kylläkin sen edestä mitä budjetti salli. Kyllä nyt maistuisi Välimeren aurinko. Liukasta tosiaan on, lumipeitteen alla petollinen vaara. Mukavia talvipäiviä myös raumlaissittain!

      Poista
  2. Aaa, Etelä-Ranska <3 Mun piti päästä vuonna 2020 synttärimatkalle Champagneen, mutta sitten kävi miten kävi. Nyt suunnitelmissa on kesällä useamman viikon matka juuri Ranskaan, myös vaihto-oppilasperheeni luo aivan Pyreneiden juurelle. "Perheeni" asui vaihto-oppilasvuoteni aikana Pohjois-Ranskassa, eli sinällään tosi kiinnostavaa päästä toivottavasti minulle enemmän tuntemattomalle alueelle. Cote d'Azurista on aikaa myös ihan hirveän monta vuotta. Nämä kuvat todella toivat kaukokaipuun ja Ranskan kaipuun todella pinnalle! En kyllä tiedä, päästäänkö vielä tänäkään kesänä reissuun, mutta ehkä lähivuosina joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, miten täydellisen kuuloinen synttärimatka! Meilläkin oli "hifiporukalla" puhe Reimsin matkasta keväällä, mutta jäänee haaveksi. Vielä joskus.

      Olen kyllä melkein kade, että olet saanut elää Ranskassa ja kohta tovin Ranskan Pyreneiden juurella! Mitkä mahdollisuudet sieltä käsin vaikka minne! Myös Jura-vuorilla olisi ihana käydä ja oikeastaan nyt missä vaan. Toivotaan, että matka toteutuu pian. Aattele mitkä kirppismahikset kaiken muun lisäksi!

      Poista
  3. Ihanan tunnelmallinen postaus ja kauniit kuvat. Helmikuulle suunniteltu työmatkani Pariisiin siirtyi myöhempään ajankohtaan, mutta ehkä hyvä niin. Etelä-Ranskassa haluaisin myös joskus päästä käymään. Olisi myös mahtavaa joskus matkustaa ihan yksin johonkin tuntemattomaan. Juuri, kuten sinun matkasi. Kaukokaipuu on kova. Kohta kolmeen vuoteen ei ole tullut ulkomailla käytyä yhtä Päivä Tukholmassa -risteilyä lukuunottamatta viime syksynä. Myöhemmin keväällä olisi tarkoitus mennä Espanjaan, jos tilanne sallii ja ehkä pääsen Ranskaankin vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia! On tosiaan harmi, että suunnitelmat ovat nyt joka suunnassa kariutuneet. Onneksi Pariisi häämöttää sinulla kuitenkin vielä edessä. Ja laiha lohtu on kyllä aina ruotsinlaiva :D

      Suosittelen kyllä yksin matkustamista lämpimästi! Vaikka siinä ehtii moneen kertaan tulla kolkkojakin ajatuksia, etenkin Ranskassa syöden yksin (naisena) ravintolassa (etelässä ihmetyksen aihe), niin koen silti yksin matkustamisen jonkinlaisena pyhiinvaelluksena. Samoihin sfääreihin olen päässyt vain Lapissa vaellusreissulla, vaikka olinkin ystäväni kanssa siellä. Välillä etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, tuli uppouduttua vain omiin askeliin ja ajatuksiin, että tuo reissu oli todella palauttava.
      Tuon Ranskan matkan majoitukset ym. suunnittelin kaikki itse. Se toi vähän epävarmuusaspekteja, joten helpointa varmaan on aloittaa jostain pakettimatkasta ja tehdä hotellista käsin retkiä minne haluaa. Seuraavaksi aion ehkä tehdä niin, haaveilen jo viikon kirjoituksesta jopa jossain kanarialaisen hotellin parvekkeella :D Toivotaan, että sinäkin pääset aiotusti Espanjaan!

      Poista
  4. Kiitos kaipuun nostattamisesta! Juu, kyllä kestää kiittää. Kaipuu nääs voi olla haikean lempeää tai polttavan tuskallista - minulla juuri nyt molempia. Ihania tuttuja maisemia ja tunnelmia. Polkumme ovat olleet yhteneväiset lukuun ottamatta tutkimiasi sisämaan seutuja (Aix-en-Provencen ohi olen kyllä joskus nuorena ajaa hurauttanut matkalla Marseillesta Gapiin).

    Toukokuussa, jos k-väkänen on jo reilummin lannistunut, lennähdämme Nizzaan (lennähtää kuulostaa vähemmän saastuttavalta kuin lentää). Kovin paljon enempää en tässä kohtaa uskalla toivoa enkä suunnitella kohteita siellä. Luulen, että tulen autuaaksi pelkästään siitä, että kuulen aaltojen kilisevän rantakiviin ja maistan huulillani rosen maun.

    Olet tehnyt upean retken, jonka olet jälkeenpäin (?) nimennyt epävarman nuoruuden hyvästelymatkaksi. Oi, runollista! Kyselykautesi ei toivottavasti pääty koskaan!

    Ihana kissa raunioissa, selkeästi teille näytti syntyneen yhteys. Jos se on sitkeää lajia, kuten kulkurit usein ovat, se vieläkin kieriskelee samaisessa kivikossa, kenties matriarkkana. Narttu se selvästikin on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin viehättävän kirjoituksesi näistä samoista seuduista! Ai että mitä nektaria. Toivotaan todella, että saat sitä nauttia myös roseviinin muodossa paikan päällä aivan kohta. Aallot kilisevät rantakiviin ja herkut uppoavat aterimiin. Nyt syön croissantin briellä ja kriikunahillolla ja kuvittelen odottavani sinua sen ison hotellin aulassa. Apua mikä bläkkis, oliko se Negroni 🤣 drinkki ainakin.

      Kyllä tuntuu, että Provencessa kaikilla elollisilla on asiaa ja jokaisella myös kyky nauttia hiljaa hymyillen elämästä. Totuus varmasti on heidän näkökulmastaan toinen. Katso muuten Areenasta eilinen historiadokumentti, siinä oli paljon Nizzaa sota-aikana. En nyt muista sen dokumentin nimeäkään, mutta pääosanaisen nimi oli Rima. Kyselykauteni jatkuu ainakin siinä muodossa, että kysyn muilta mitä minun pitäisi muistaa 😂

      Poista
    2. Kävimme kerran juomassa Le Negrescon terassilla överkalliit roset vain siksi, että pääsisimme käymään sisätiloissa - toiletteen oli terassin asiakkailla lupa mennä. �� Muutoin sisätiloihin ei ollut asiaa muilla kuin hotellin asiakkailla.

      Wau, mitä menneen ajan loistoa! Aula oli kuin palatsi, käytävät kuin taidegallerioita. Ja se toilette - kyllähän kelpasi. Pysähdyin muutamaksikin toviksi ihmettelemään eleganssia, mutta toki kävin tarpeenikin täyttämässä. ��

      Löysin Areenasta tuon mainitsemasi dokumentin, otan sen viikonlopun ohjelmaani!

      Poista
    3. Negresco! Sehän se oli! Aika lähelle meni Negroni :D (tämähän oli melkein kuin runo :D) Minä en uskaltanut kyseiseen hotelliin astua. Olisi ilmeisesti pitänyt. Monacon casinossa kyllä menin vain vessaan :D ja Louvressa, mutta sai puoli tuntia odottaa ensin turvatarkastukset. Ei siinä ihmismäärässä ollut mitään järkeä. Mutta Negrescossa kyllä katselisin mielelläni drinkin äärellä ökyvirtaa, joista puolet menevät ehkä vain vessaan :D

      Poista
  5. Hei!

    Haastan sut päivätehtävään nimeltä yllätysresepti! Otatko haasteen vastaan?❤️


    https://jasukuvaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jasmin! Kuulostaa kyllä oikein hauskalta haasteelta. Saa nähdä innostunko oikein blogitekstiin asti, kun yleensä kokkaan päästäni kaapin tarjonnan mukaan 😄 Minulla roikkuu vieläkin edellispääsiäisen kakkuohje blogiluonnoksissa 😂

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!