Me halusimme kaiken - kurkistus 80-luvun historiaan

Ensin olin kirjoittaa otsikkoon "kurkistus kasarin historiaan", mutta mietin, jos joku olettaakin saavansa kattavan selostuksen kattilasta. Toisaalta sekin olisi ollut 80-lukuun sopivaa, alkoihan silloin ennennäkemätön keittiö- ja muiden tarvikkeiden vyöry koteihin, jotka olivat yhä useammin omistusasumiseen rakennetut. 

Elintaso kohosi siivillä, ja yhä useammalla suomalaisella oli varaa ostaa vähän ekstraa. Vaikkapa tehdä elämän ensimmäinen pakettimatka etelään koko perheen kesken, jollei tavara kiinnostanut. Mutta uskoisin, että lisääntyneet kulutusmahdollisuudet materiaalisellakin puolella kiehtoivat jokaista. Tilanne oli päinvastainen kuin nykyinen minimalismi, jossa luopuminen on trendikästä. 

Valitan, en jaksanut hakea satoja vhs-videoita kaapeista ja laatikosta erinomaisen tietokirjan taustalle. Niitä taloudessa yhä riittää, sekä kaksi VHS-videonauhuria. Niillä tallennettiin Euroviisut, Ylen Jumpat ja parhaat elokuvat. Suurin osa sisältää kuitenkin 80-luvun innovaatiolla videokameralla kuvattuja kotivideoita ja elokuvia. Mutta kyllä räsymattokin liittyy kasarin siten, että 1980-luvulla sai vielä pestä mattoja meressä. Muistan, miltä tuntui ahtautua siniseen tynnyriin, olla osa ikiaikaista suomalaisuuden jatkumoa ja vuokrata sen jälkeen Poliisiopisto videovuokraamosta (toki niitä tuli jo silloin jatkuvana uusintana). 

Me halusimme kaiken (Siltala 2023) on ansiokas kurkistus vuosikymmeneen, joka oli ensimmäistä kertaa toteutuskelpoisten haaveiden, materian ja jopa enteilevästi lifestylen täyttämä. 1980-luku oli ihana, paras elämäni aika. Näin lausui minua vanhempi tuttava, joka on syntynyt 1960-luvulla, kuten mahtavan kasarikirjan kirjoittanut Minna Sarantola-Weiss. Tuttava muisteli uusia laitteita leipäkoneesta vohvelirautaan, mutta myönsi munankeittimen olleen ehkä turha.

1980-luku oli edistyksellinen, vaikka se sinetöi päätökseen monia edellisellä vuosikymmenellä alkuun pantuja uudistuksia. Väestörakenne oli Suomessa tasapainoinen, ei ollut huolta kestävyysvajeesta. Koko sanaa ei varmaan edes ollut olemassa. Vuonna 1987 (muistaakseni) suomalaisilla oli myös tasaisin tulojakauma, eli pienemmät tuloerot kuin koskaan aiemmin ja sen jälkeen. 

Yhtenäiskulttuuria värittivät kiehtovat jupit, nolot tuulipukujuntit, interrail ja markkinoiden vapautuminen. Häkellyttävät tilastot kirjassa paljastavat, miten kovaa vauhtia yhteiskunta muuttui. Kasarin alussa vain 15 prosenttia käytti tietokonetta työssään. Informaatioteknologian muutos onkin olennainen osa vuosikymmentä, jolloin myös nuorisokulttuuri lähti eriytymään omaksi (markkinoille potentiaaliseksi) elämäntavakseen. 

Sarantola-Weiss tiivistäisi vuosikymmenen sanalla murros. Onhan se huomattavasti kiehtovampi kuin oma sinettini ysärille: ankeus. Tulkitsenkin koko aiempaa vuosikymmentä osittain omien lamakokemusten kautta. Niitä vasten kasaria on usein tarkasteltu, ehkä suotta ja liikaakin. Muistan jyrkän pudotuksen, joka aiheutui talouden kuumenemisesta, sitä seuranneesta pankkikriisistä ja lamasta. 1980-luvun liikemiehiä ja menestyjiä syyteltiin, vaikka talouskriisi ei ollut kuluttajien tai yksittäisten ihmisten vika. 

Tästä olkatopatusta tyylikkyydestä tulee mieleen myös vanhan Ressu Redford -tarrani, jossa Ressu oli puristanut lihaskätensä nyrkkiin. Alla luki Tieto lisää tuskaa. Apua, miten naurattaa!

Odotin teokselta paljon, sillä yksi aiempi tietokirjasuosikkini on saman kirjailijan Reilusti Ruskeaa (2008), joka tiivistää 70-luvun kansien väliin. Siinä olikin enemmän kuvia interiööreistä ja muodista, silti ollen yhtä kattava informatiivisesti kuin tämä kasarikirja. En ole näköjään kirjoittanut siitä erillistä arvioita, mutta sivuan kirjaa tässä asumista käsittelevässä jutussa.

Ainoa miinus kasarikirjassa olikin, että kuvia olisi voinut olla vielä vähän enemmän, vaikka järkäle olisi paksuuntunut entisestään. No, toinen miinus on infolaatikoiden vaaleanruskea himmeys. Ei näe mitään iltahämärässä, ja eltaantuneen nakkikastikkeen sävy kuuluu muutenkin ysäriin. Muuten kirja oli loistava tiivistys ainutlaatuisesta vuosikymmenestä, joka on kiehtova sekoitus konservatiivista yhteiskuntaa ja rajua uudistumista. Teos on erinomaisesti kirjoitettu, vähän omakohtaisuuttakin on kuvien myötä lisätty, ja se polveilee hienosti aihepiiristä toiseen jättäen jäljelle mieleenpainuvan tunnelman. Vähän kuin menisi teatteriin katsomaan 80-lukua, sillä erotuksella että tämä tarina oli totta. 

Kesäteatterit miellän osaksi sitä yhtenäiskulttuuria, joka vielä 1980-luvulla vallitsi. Monen perheen tositarina oli myös Anatevkan juutalaisista kertova Viulunsoittaja katolla, jonka näin nyt Paimion teatterissa. Tämä oli neljäs kerta kyseisessä näytöksessä, teatteri vain on aina vaihtunut. Paimiossa tiivistyy jotenkin myös 80-luvun pikkukaupungin/maaseutukylän tunnelma. 

Itse olen alkukasarin lapsi, mutta merkittävimmät muistot sijoittuvat ysärin puolelle. Muistan kuitenkin, kodinkoneisiin palaten, miten hienoa oli voileipägrilli ja valtava ruskea mikro. Myöhemmässä säteilytietoisuudessa äiti halusi luopua siitä. Koska lama jätti minuun pysyvän jäljen, tarkastelen itsekin varsin tyypillisesti kasaria sen kautta tietynlaisen nousukauden alkuna ja loppuna. Se ei kuitenkaan ole koko totuus vuosikymmenestä. Kannattaa lukea tämä kirja, niin ymmärtää paljon muutakin! Tämä teos on ollut myös selkein ja yksinkertaisin katsaus, mitä taloudelle tapahtui ja miksi. 

Auton ikkunasta en aivan ehtinyt ottaa kuvaa liikuttavasta Paimion tietotekniikasta. Ilmeisesti siinä ei ole enää mitään toimintaa. Muistan myös paimiolaisen Vistavision tv-rallatuksineen. Tuo liike on olemassa edelleen eri nimellä. Viimeistään 1980-lukua seurannut 1990-luvun lama autioitutti monet pienet keskustat ja liiketilat. 

Teoksessa tuodaan kivasti ja huumoripitoisesti myös esille ruokakulttuurin muutosta eksotiikanjanoineen. Juuri alla olevan kuvan lokaatiossa syödyn floridanleikkeen ainut "jännä" elementti oli paistettu säilykeananasrengas. Tyylipuhtaan annoksen kruunasi HP-kastike ja salaatti, joka on sitä itseään. Eli ei muuta kuin salaattia, kurkkua ja tomaattia. Tämä trio vastasi vielä 1980-luvulla ihmisten käsitystä myös kasvissyönnistä, jota ei harrastettu eettisistä syistä vaan terveellistä elämää tavoitellen. 

Onneksi legendaarinen Tähti Baari Turussa ei mennyt nurin. Yli 90-vuotiaan Hilu Tolmusen jo 1960-luvulla perustettu perinteinen ruokabaari on yhä voimissaan, nyt eri omistajilla. 

Tähti Baarista saa sellaista ruokaa, mikä oli 80-luvullekin tyypillistä. Kuvassa herkkupihvi, eli jauhelihapihvi ilmeisesti emmentalraasteella ja bearnaisekastikkeella. Muusi tai keitinperunat oli joskus vielä yleisempi lisukevalinta kuin ranskalaiset. Mutta riisi oli tullut mukaan kuvioihin jo aiemmin, joskaan se ei varmasti valtavirtaa ollut kuin täytetyissä herne-maissi-paprikoissa. 

Samaan terveyssaumaan saatiin osumaan myös jumppavehkeiden ja solariumien markkinavaltaus. Niistä en itse vielä tiennyt "mitään", vaikka jumppasinkin hikisen koulun liikuntasalissa neonvärisissä asuissa. Muistan paremmin ylpeyteni ruskeista nahkasaappaista, jotka olivat nilkan kohdalta rutussa. Ymmärsin jo silloin, että tämä kenkätyyli on aikansa kuva. Miten saatoin tajuta sen!? Vahvimmat muistikuvani ovat silti turvallisuus kontrastina uutiskuville, jotka kertoivat maailman myllerryksestä. Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtaminen olivat konkreettisia merkkipaalju 1980-luvun lopulla. Eric Hobsbawn on sanonut vuoden 1989 tapahtumien olleen koko vuosisadan loppu. Tietyssä mielessä näin varmasti olikin. 

Sinetöidään kertomus kysymykseen: Oletko itse elänyt kasarin? Mitä siitä jäi päällimmäisenä mieleen? Tai jos sinulla ei ole muistikuvia, mikä on käsityksesi vuosikymmenestä?

Itse kaipaan yhä Urheilupuikkoa, Turun seudulla myynnissä ollutta jäätelöä. Kun sitä söi Nunnalahden uimarannalla silmät kiinni, auringon lämmittäessä vielä persikanpehmyitä poskia, elämä tiivistyi hetkeen. Sen jälkeen saattoi ajaa Suomessa tehdyllä persikka-valkoisella Tunturi-pyörällä ääntä pitävine vannehelmineen vanhakaupunkiin, jossa Manu turisi tavisten kanssa yhtenä heistä Tellervo rinnallaan. 

Presidentti, joka sanoo moi, on sentään Suomessa yhä mahdollinen. Moni kokemamme turvallisuuden perusta pohjautuu kasarin ja vielä ysärinkin yhtenäiskulttuurin vuorikymmeniin.