A sanoi totuuden

Nyt on Iida Rauman Hävitys vihdoin luettu. Sain sen lahjaksi jo miltei vuosi sitten. Ajattelin ajan olevan kypsä nyt, kun olen saanut oman käsikirjoitukseni riittävän pitkälle. Vaikka genre on eri, tiesin jo etukäteen masentuvani todennäköisesti samoista huomioista rakkaan Turkumme raiteilla. Parasta olikin huomata, että jopa tapahtumapaikat ovat osittain samat, kaikista sadoista Turun vanhoista taloista, joita tauti ei ole vielä ehtinyt jyrätä. Täytyyhän homeitiöille ja kumppaneillekin olla tilaa.

Hometta pöydässä, mätää omenissa. Näkökulma teoksessa on yhtä synkkä kuin kahvihetkessä, jossa halutessaan voi nähdä vain positiivisen tunnelman.

Hävityksen fokus on Turun sijaan kuitenkin kouluväkivallassa, yllättävän vähän takakannen lupaamassa planeetassa. Mutta kouluväkivallasta ikänsä kärsineelle kaikki tulokulmat limittyvät toisiinsa syövyttäväksi mustaksi mönjäksi, jonka soisi valuvan myös epäoikeudenmukaisten luokka"tovereiden" ja opettajien kasvoille. Sellaiset ihmiset ovat hyökänneet kirjan sanomaa vastaan, jotka eivät ole nähneet koulutodellisuutta ympärillään samanlaisena kuin Rauma (ja minä).

Tunnistan jokaisen yksityiskohdan teoksesta, muistan myös tulevan kirjailijan kaulan luennoilta, siitä samaisesta puutalosta ja isommasta salista, jossa Ira istui laukomassa totuuksia. Minustakin tuli opettaja vastoin tahtoani. Olen tuntenut asiasta samanlaista kuvotusta ja koko Educariumin yli leviävää vastenmielisyyttä, joista vähäisin ei ole itsensä huvittaminen muiden skannaamisella ja profiloinnilla. Nähdä luokat edessään ymmärtäen, että niillä on merkitys. 

Vaadin, että jokainen opettaja lukee tämän romaanin. Jokainen päättäjä kaupungissa. Miksen ole nähnyt Turussa ainuttakaan päättäjän puheenvuoroa tästä kirjasta?

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, koulussa pitäisi olla useammin opettamassa heitä, joiden mielestä koulussa ei ollut kivaa. KiVa-koulu ja infantiilit aikuisringissä harjoitellut ryhmätyöt vain pahentavat sitä piinaa, joka lapsilla on edessä. He ovat onnekkaita, jotka eivät tiedä mistä puhun. Ja juuri heidän pitäisi lukea tämä kirja. Jokaisen opettajan tai siksi aikovan. Eikä vältellä kirjaa siksi, kun ei oman työkuormansa päälle jaksaisi. 

Opettajien taakka on valtava, sitä ei voi kieltää. Tuskin itsekään jaksan tätä tehdä kauan (etenkään, kun tämä ei ole ainut työni). Hommaa ei voi tehdä näillä resursseilla riittävän hyvin tuntematta itseään sosiaalityöntekijäksi. Eniten silti ahdistaa, on aina ahdistanut, tietynlainen läpät silmillä -kulttuuri. Se huokuu jo valikoitumisvaiheesta. Samaan hengenvetoon on todettava, miten tärkeää on, että on erilaisia opettajia. Kunhan yksikään heistä ei ole sellainen kuin kirjan Anna-Maija. 

Minusta Hävityksessä ei ollut mitään muuta raskasta kuin kärsijöiksi asetettujen koko elämä ja ihmiskuntaa ikuisesti jäytävä epäoikeudenmukaisuus. Teos on vimmaisesti etenevä totuus. Jollei ihminen kestä totuutta, miten hän voi kestää itseään?

Tämä oli ensimmäinen Finlandia-voittaja Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen, josta olen aidosti pitänyt. En voi antaa tähtiä, mutta kirja takuulla vaikuttaa jokaiseen sen lukeneeseen (jollei, kerrohan kommenttiin perustelut). Arvioissa on jonkin verran harmiteltu raskasta kieltä, uuvuttavuutta ja etenkin "A sanoi" - tyylivalintaa. Minua se ei haitannut, joskaan en aina ihan ymmärtänytkään sen alleviivaavaa todistusvoimaa. Mutta se rytmitti tekstiä "KiVasti".

Pidin tavasta käsitellä Iran ja A:n suhdetta. En ole toki ainoa, joka pohtii, onko kyse kirjailijan molemmista puolista. Mutta luokassa on aina myös se alistuva muiden leimaama hylkiö, josta tulee myöhemmin selkään taputettu kuuluisuus. Sitten on tomera ihmisoikeustaistelija, joka vain loppuelämänsä pettyy kohtaamattomuudesta, hautoakseen jotain koko ihmiskuntaan ulottuvaa pläjäystä, joka saisi muurautuneet silmät vihdoin aukeamaan. Ja sitten on heitä, jotka vain katsovat vierestä kuin hymyilevät pullanleipojat Dachaun muurien ulkopuolella, heitä jotka olisivat omiaan keskitysleirin vartijoiden asuissa edes koulunäytelmän verran. 

On heitä, jotka ampuvat. 

Yliopiston lukukauden avajaisia elämäni symbolista hissikuilusta seuranneena tavoitin primitiivisesti yhden tunteen: sääli. 

Moni asia on kirjan kouluajoista muuttunut, osa vielä pahemmaksi. Kirjoitin juuri toisaalle kouluväkivallasta, jota aikuiset eivät edelleenkään tahdo toiminnallisella tavalla tunnustaa. Koska lapset nähdään toisina, aivan kuin valkoiset näkevät mustat, miehet naiset, aikuiset lapset. Lasten kuuluu olla hiljaa, kun pahuus vyöryy uutisista olohuoneisiin. Onnekkaita ovat he, joilla kokemus jää vain uutisiin. 

Hävitys on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Kouluväkivaltaan ei puututa edelleenkään juuri teoksessa mainittua tehokkaammin, vaikka korulauseiden ja KiVojen hallinnollisten virtuaalipapereiden määrä on eksponentiaalisesti kasvanut. Aivan kuin muistaisin lukeneeni jonkun kirjan lukeneen kommentin, että "kirjoittaja voisi kasvaa aikuiseksi". Todellinen tiivistys mitätöivistä valtasuhteista, joita Hävityksessä juuri halutaan tarkastella. 

Teos osoittaa mestarillisella tavalla, kuinka omasta menneisyydestä voi pusertaa fiktiivisen, silti myös historiallisen romaanin. Turkua tuntevalle tämä on erityisen mehevä teos. Jotka pitävät kaupunkikuvausta liiallisena, eivät omista samanlaisia aivoja kuin kirjailija (ja minä). Skannaat koko ajan katseellasi paikkoja, joihin käytetään valtaa. Joissa käytetään. Etsit oikeutta elämäsi primus motorina, kuullen vain p*llurallin kaiun laman syövyttämästä kaupungista.

Jos on valokuvamuisti, jos ahmii jokaisen yksityiskohdan ympäristöstään piirtäen kuvat uniin viivoittimen tarkkuudella, voi piirtää aikakaudet ympärilleen. Koskaan ei voi tietää, kuka kirjoittaa joskus Finlandian.