Syksyn (kirjalliset) nyanssit

Vapaa kirjoittaminen on ihanaa. Tarve puskee läpi ryytyneen ihmiskuoren etenkin silloin, kun on edessä kaukaisen sukulaisen synttärikahvitus ja tiedossa nälviviä kommentteja siitä, kuinka kutsu ei koskaan käy. Kai nyt tämän valitsee ennemmin, yllä aamutakki ja jaloissa vielä eilinen kakluunin hoiva. 

Unohdin lauseen, joka minun piti kirjoittaa edellisen sijaan, koska Bloggerin kirjoitusnäkymään on tullut järkyttävä sininen pallo "lisää Google Haun linkit" väärin kirjoitettuna. Pallo peitti tekstin ja kursori osui siihen. Se alleviivasi sinisellä sanat "vapaa kirjoittaminen", jolloin shokissa unohdin kaiken muun. 

Juuri tämän takia en voi kirjoittaa mitään tavoitteellista, jollen voi keskittyä siihen sataprosenttisesti. Kirjoittaminen elannon takia, eli tiedonvälitys, ei ole sinänsä minulle henkilökohtaisesti tavoitteellista, vaikka arvomaailmallisesti onkin. Siinä voi hyvin jatkaa keskeytyksen jälkeen siitä, mihin on jäänyt. Romaanin kirjoittaminen on aivan toinen asia. 

Turun kauppatori edusti ennen elämää, sorinaa, värikkäitä maalaisten rivejä. Nyt yhä useammin harmaata lamaa, jonka pisteenä iin päälle on kompastuminen kiinalaisiin irtoaviin kiviin. Koska tori piti saada mahdollisimman nopeasti valmiiksi, kun sitä oli jo tehty kuin Iisakin kirkkoa. En enää viihdy täällä. Tällä blogin pääkuvalla karsin kirjallisia pikavoittoja hakevat lukijat pois. 

Jotkut ovat kysyneet, miksen kirjoittaisi kirjaa. En jaksa aina vastata, miten asia on. Ihmisethän näkevät vain sen, minkä näkevät edessään. Ilman painettua teosta et ole kirjailija, vaikka TE-keskus näin arvioisikin. Onneksi ei ole tarvinnut siihen lafkaan olla yhteydessä apurahan saamisen jälkeen. Sehän on velvollisuus ilmoittaa se, ainakin silloin oli, suoraan työkkärille, vaikket olisi työnhakija. 

Olen pohtinut näitä asioita paljon nyt, kun joka toinen uutinen koskee työttömyyslukemia ja avointen työpaikkojen rajua laskua. Jostain syystä en itse silti pelkää omia työnsaantimahdollisuuksia, vaikka teen töitä vain turbulenssiherkillä ja kuolevilla aloilla. Memento mori. Niihin tosin taitaa kuulua nykyisin kaikki alat. Tuo sininen pallo yläkulmassa on muistutus siitä, kuinka tekoäly kahmii vallan ja ihmiset seuraavat orjina perässä. 

Tähän en kuitenkaan usko, vaikka allekirjoitinkin kiellon hyödyntää mitään kirjoittamiani asioita tekoälyn kehittämisessä. Tämä anonyymi blogi ei kuitenkaan voi kuulua siihen, joten lohduttaudun ihmiskunnan sivistyksen ytimen löytyvän tästä pian kymmenvuotisesta eldoradosta, joka toisinaan koostuu napanöyhdästä. Ehkä yhä enemmän?

Alussa jaksoin pureutua asiasisältöihin ja kirjoitukset olivat ehkä useammin esseemäisiä kuin dadaa. Kirjoittaminen kuitenkin elää samoin kuin henkilökohtainen elämä, ellei se ole kuollut. Muumiotila ehkä yhdistää kaikkea blogini sisältöä. Tämä on ollut henkireikä, kuten nytkin, kunnes autokyyti saapuu ja vie minut koko päiväksi keinoviilutettuun kahvitilaisuuteen, joka päättynee urheilun katsomiseen tv:stä. Se on elämää se, jolloin kysyn, olenko minäkin siellä. 

Tässäkin kuvassa huomio kiinnittyy ikivanhaan mikroon, jonka merkki on Sharp. Siitä syystä aina, kun lämmitän eineksen mikrossa, minulla alkaa soida päässä Ten Sharpin "You are always on my mind". 

Kaikkea tätä kuvastaa osaltaan vuonna 1960 kirjoitettu John Williamsin teos Stoner, jonka uusintapainos on tuonut hänet suuren maailman tietoisuuteen. Myönnän, etten tarttunut kirjaan ennen sen näkemistä kirjaston palautushyllyssä kuin tarjottimella, sillä hypetyksen perusteella kuvittelin sen olevan ihan muuta. Miten väärässä olinkaan. 

Olisi kai pitänyt tajuta, ettei 75 vuotta sitten kirjoitettu teos voi olla samanlainen tiedostavien ihmisten valinta kuin nykyisin. Siksipä olinkin positiivisesti yllättynyt, miten henkilökohtainen ja pakottamaton kertomus kirja on ihmisen kasvusta oman tiensä polulla, olematta silti lainkaan kasvukertomus noususta huipennukseen. Kyllä ihmisen elämä useimmiten on lasku vallitsevaan todellisuuteen. 

Ehkä elän itse nyt omaa huippua siinä mielessä, että terveydelliset ongelmat eivät vielä ole ylitsepääsemättömiä. Minulla on katto pään päällä ja kuukausipalkalla myös rahaa ostaa ruokaa, ainakin toistaiseksi. Kertomissani asioissa ei ole kuitenkaan mitään kutsumukseen viittaavaa. 

Siitä Stonerissa on kysymys. Myös juurien ja perhetaustan merkityksestä omalla polulla. Sanoin juuri isälleni, joka ei ole kouluttautunut lainkaan peruskoulun jälkeen, mutta menestynyt hyvin elämässään, että hänen tiensä olisi todennäköisesti aivan toinen, jos hänen isoisänsä olisi ollut huutolaislapsi. Suomessa tosin on niistäkin lähtökohdista ponnistettu, mutta nykyisin se on entistä vaikeampaa. 

Samaistuin Stonerin tarinaan niin monessa kohtaa, että ymmärrän niin tapahtuvan varmasti monelle muullekin. Kukaan meistä ei ole tunteineen ainutkertainen, mutta ihmiselämä on ainutlaatuinen. Se kannattaa käyttää hyvin siltä osin kuin valinta on mahdollinen. 

Tulipas suhju kuva, mutta sellaista on köyhän elämä. Jatkuvaa harmaata selviytymistä päivä kerrallaan, väriläiskinä oranssin alelaput. Tein juuri kunnon alelappulöydöt ja ostin viikon ruuat 35 eurolla. Minun ei siis olisi nyt tarve tähän, mutta en osaa enää toimia muulla tavoin kotona. Paitsi viineihin törsään. 

Tässä kohtaa on aika esitellä toinen teos, joka on tämän vuoden paras lukemani tietoteos Kiehtovan, katalan Venäjän lisäksi. Lottovoittajien pöydässä tarjoaa näkymän elämästä köyhyysrajan takana. Näillä ihmisillä ei ole ollut mahdollisuutta valita välttämättä koskaan. Silti yhteiskunta leimaa köyhyyden ihmisen omaksi viaksi, joka on aiheutettu esimerkiksi juomalla tai mättämällä sairastuttavaa roskaruokaa. Usein arvostelijat ovat heitä, joilla ei koskaan ole ollut puutetta ruoasta. Köyhien ostoskorissa on 40 prosenttia enemmän epäterveellisiä ruokia, koska ne ovat halvempia. Ultraprosessoitu moska tekee myös syömisestä helpompaa, kun usein ruoan voi vain lämmittää. Se maailma, jossa painellaan avokadon kypsyysastetta ja levitetään chiansiemeniä tuomaan rouheutta salaattiin, on jokin toinen todellisuus. Tämä on kallista ravintoa, josta ei lähde nälkä. Se on toki herkullista ja parhaimmillaan puolet ruokavaliosta ihmisillä, joilla on siihen varaa. 

Olen usein sanonut, että jääkaapissani on aina kaali. Kappas kummaa, nyt harvinaisesti kuukausipalkkaisena ei ole. Tapa on jäänyt köyhiltä opiskeluvuosilta. Kaalista saa erinomaista ravintoa eri tavoin maustettuna, siitä voi myös tehdä lukemattomia herkkuruokia kuten turkkilaisen kapuskan, joka muistuttaa vähän suomalaistakin kaalilaatikkoa. Mutta tällaiseen kokkailuun täytyy olla henkisiä voimavaroja, jotka pitkäkestoinen köyhyys usein kuluttaa näkymättömiin. Tai sitten se nimenomaan näkyy. Hiuksia ei ole pesty, reikäiset vaatteet haisevat, ryhti on kumara. Tämä on hyväosaisen näkemys köyhästä. 

Erinomaisesti rakennettu Lottovoittajien pöydässä todistaa, ettei stereotypia usein pidä paikkansa. Leipäjonossa on tunnelmaa joka ulkoasulle. Jokainen on varmasti kuullut urbaanilegendan, kuinka joku tarkan markan mersukuski saapuu hakemaan ilmaiset eväät. Pitää kuitenkin muistaa, että jollekin päiväysvanha mersu voi olla viimeinen jäänne vanhasta "normielämästä", joka on ulosotosta jäänyt jäljelle. Siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain. Köyhyys eristää myös siten ja silloin, kun ei ole enää varaa liikkua minnekään. Kävellen ei kaikkialle pääse. Kaikki eivät myöskään jaksa kävellä. Usein köyhyyteen liittyy vakava sairastuminen. Se käy hyvin ilmi kirjasta, joka on köyhän freelance-toimittajan kirjoittama ja Sentenced-rumpalin dokumentaarisesti kuvaama. Ahmin yhden illan ja yön aikana. 

Kirjassa on testi. Testaa oletko köyhä. Sen mukaan en enää ole, mutta köyhän identiteetti on ja pysyy. Pidän myös mahdollisena, että voin koska tahansa pudota kuilun pohjalle. Tämä mentaliteetti istuu vahvana Suomen kansassa tälläkin hetkellä, kun yhteiskunnan ja talouden tilanne vievät tunnelmat lamaan. Kirjassa sanoitetaan se tuntemus, joka minulla on ollut. Jotenkin tämä tilanne tuntuu absurdilla tavalla turvalliselta. Nyt taas kaikista yhteiskuntaluokista ollaan työttöminä. LinkedIn on alkanut suoltaa aivan toisenlaista tajunnanvirtaa kuin aiemmin. Ihmiset alkavat olla jälleen ihmisiä, eivät yritysten strategian jalkauttajia. 

Tämä aikakausi on ollut minulla tapetilla myös työasioissa. Se on parasta, kun voi yhdistää henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet siihen, että saa siitä myös rahaa. 

Samanaikaisesti olen lukenut paljon kirjoja sodan jälleenrakennusvuosista. Ehkä asiaan perehtymättömälle kompaktein ja helppolukuisin paketti on Jenni Kirveen He selvisivät sodasta. Vaikka itseäni vähän rasitti jatkuva lähteiden sanoman kertaus tyyliin "voiko asiaa enää yksinkertaisemmin ilmaista?", jonka järkeen kerrotaan mitä lähteessä kerrottiin, on se silti ansiokas katsaus sodan jälkeiseen mielenmaisemaan ja selviytymiseen. Se oli jotain aivan muuta kuin se propaganda, jonka kirjoittamiseen Mika Waltarikin osallistui. Teoksessa siteerataan usein myös Kalle Päätaloa ja Väinö Linnaa. Eeva Kilpi ja Tove Jansson taas eivät halunneet synnyttää lapsia tähän maailmaan. 

En ihmettele, ettei moni halua nytkään. Silti kansantalouden näkökulmasta on positiivista, että syntyneitä oli viime kuussa 1300 enemmän kuin vuosi sitten. Kyllä se lama pistää täkit heilumaan, kun ensimmäistä kertaa hyvistä työpaikoista työttömäksi jääneet lisääntymisikäiset pohtivat, mitä tekisi elämällä. Jos on säästöjä, kannattaa toki työttömänä lisääntyä. Näin tapahtui myös ysärilamassa. Oliko jopa korkein buumi samana vuonna kuin Koskenkorvan myyntiennätys, 1993?

Moni tietysti jarruttelee lapsiaikeita epävarman taloustilanteen ohella siksi, kun lapsiarjen ajatellaan olevan niin raskasta ja väsyttävää. Ja varmasti onkin. Nykyinen työelämä on aivan toisenlaista kuin ennen, vanhemmuuden yhdistäminen siihen on jotain muuta kuin vertailut kultaiseen sotien jälkeiseen aikaan, jolloin naiset olivat naisia ja tietenkin naiseuden lunastaakseen kaikkensa uhraavia äitejä. Itsehän en tällä mittarilla ole millään tavalla nainen, vaan säälittävä reppana, joka ei kuitenkaan joutuisi maksamaan vanhanpiian veroa. Uskallan silti väittää, että äitiyden yhdistäminen työelämään, joka ei ollut vielä monikanavaista, on ollut yksinkertaisempi paketti. Jos mennään tarpeeksi kauas historiaan, ei yhdistäminen ollut mahdollistakaan, silloin se oli joko tai. Fyysinen yhteen fokukseen keskittyvä työ on aidosti ollut, ainakin minulle, terveemmällä tavalla väsyttävää kuin pikselisykintä työnantajan pillin tahdissa joka suuntaan. Usein nykynuorten velttoudesta valittajat ovat aina heitä, jotka eivät ole tehneet itse vastaavaa työtä tai jotka ovat kokeneet menneisyydessä aivan toisenlaisen nuoruuden. "Kyllä vain minun nuoruudessani jaksettiin" on itselleni pelkkää sanahelinää. Yhteiskunta oli täysin toinen. Pahemmasta oli selvitty. Primitiivivietit todennäköisesti jylläävät tulevaisuudessakin, jos kaikki muu räjäytetään ensin atomeiksi.  

Jälleenrakentamisen ihanteeseen kuului vahvasti äitiys. Nykyisin omaehtoinen lapsettomuus on monelle kunnia-asia, ja sitä pitää kunnioittaa. Eihän nainen ole sitä aiemmin voinut valita. Mummuni on sanonut minulle, että olisi halunnut elää itsellistä elämää. En yhtään ihmettele. Jos on päässyt maailmalle ja nähnyt Kööpenhaminan, ei varmasti houkuta alkoholistien Suomi kotivaimona. Vaikka Tanskassakin tosin juodaan urakalla yhdistämällä Jägermeister huurteiseen. No, mummu sai liudan lapsia ja samalla liukeni hänen oma elämänsä muistojen arkistoon. Nykyisin kuvio ei mene niin, vaan samaan aikaan voi Suomessa nainenkin elää omaa elämää. 

Täytyy muistaa tässäkin keskustelussa, että suurin osa ei tee valintaa, jota mediassa korostetaan. Suurin osa ei valitse haluaako lapsia vai ei, vaan elämä päättää asian puolesta. Kaikkien elämä ei koskaan etene siihen pisteeseen, että olisi edes mahdollisuutta valita. Suuri osa ei löydä koskaan kumppania, jonka kanssa asiaa voisi edes harkita. Lapsen saaminen on nykyisin yhä useammin luokkakysymys. Valtava määrä ihmisiä on koko elämän aikana niin sairaita, että hyvä, jos töitä pystyy tekemään ja itsestä huolehtimaan. Siksi koko keskustelu syntyvyydestä rajaa valtavan määrän ihmisiä pois. Aivan kuin tämä olisi jokin oma valinta. Se on sitä vain heille, joilla muut elämän etuoikeudet mahdollistavat tämän.

 

Kävin äitini kanssa lounaalla, jossa itse söin perinteisen lihakeiton. Maksoin äitini kasvislounaan, ilahduttavasti hän sai eläkeläisalen. Haluaisin joskus päästä irti ajattelusta, että mietin joka ikinen kerta lounaankin maksaessa, kuinka monella ei ole tällaiseen koskaan varaa. Itse olen nyt paremmilla palkoilla syönyt viikoittain lounaan ainakin kerran ulkona, koska haluan tukea alan työtilannetta ja tietenkin saada vähän siimaa omaan elämään.  

Kaikki esittelemäni kirjat kertovat tarinaa myös tästä peilaten elämän kulkua yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja perhetaustaan. Stonerissa erityisen paljon puhutteli pikkuporvarillisen kasvatuksen saaneen tytön ahdistus, joka ei poistu hänen vanhetessaan, pikemminkin päin vastoin. Näitä ihmislukkoja on paljon. Mitä onkaan elämä tällaisissa parisuhteissa? Syntyykö tällaisiin perheisiin aidosti hyvän elämän edellytykset saavia lapsia?

Pappani sanoi kerran Luciano Pavarottia luukuttaessaan, että elämässä on kysymys nyansseista. Niin myös tässä kirjassa. Jos Stoner olisi nykyopus, takakannessa lukisi varmaan "elämänmakuinen", joka nykyisin tarkoittaa yleistettävissä olevaa, latteaa ja tasapaksua turinaa. Tässä sen sijaan puhuu syvä ajattelu, intohimo sivistystä kohtaan ja sitä tärkeintä, ihmisen tarvetta ja kykyä rakastaa sekä saada vastarakkautta. 

Teos on riipaiseva, yhtä aikaa ontto kuin ihmisen elämä. Me olemme vain haihtuvia pieruja Saharassa. Hienoa, että John Williams on käyttänyt sen lämpöenergian kirjan kirjoittamiseen. Nyt täytyy ne muutkin suomennetut lukea. 

Stonerissa niin ikään käsitellään myös sotatraumoja, hienovaraisesti kuten kaikkia muitakin asioita. Nykyisin traumakirjallisuutta tulee joka tuutista, ja aivan selvästi 1990-luvun lama on nyt kuuminta hottia. Ajoitus on myös luonnollinen. Tuntematon sotilas ilmestyi kymmenen vuotta sodan jälkeen, Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu heti sodan jälkeen. Ihmiset eivät olleet valmiita vielä silloin kohtaamaan tuntemuksia todellisina, ja Linnankin teoksesta piti kustantajan toiveesta karsia juuri ne kohdat, jotka ovat lähinnä tämän päivän kriittistä ajattelua sodan mielivaltaisuudesta. Kustantaja halusi sanoman dialogiin, mutta selvää on, että yhteiskunta ei ollut niin suoraan puheeseen valmis. 30 vuottakaan ei riittänyt mihinkään, vasta 1990-luvulla veteraanit alkoivat saada Suomessa jonkinlaista arvostusta. Työsarka on ulottunut paljon pidemmälle kuin nykyinen laman jälkipyykki, jossa monet ihmiset myös menettivät kaiken. Mutta henki suurimmalla osalla sentään jäi jäljelle. 

Siitä etenkin veteraanit olivat katkeruuden selätettyään kiitollisia. Minulla oli suuri kunnia päästä juttelemaan veteraanin kanssa, joita on Suomessa yhä vähemmän. Silläkin kokemuspohjalla, mikä heillä on, he pitävät yhteiskunnan nykyistä menoa huolestuttavana. Tässä on liian paljon samaa kuin ennen sotaa. Siinä on se ero, että silloin, vaikka Euroopassa jo sodittiin, ei kukaan osannut pelätä Suomen kohtaloa. 

Sota alkaa aina ilmapiiristä. Venäjä käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen. Todennäköisesti se on rekrynnyt lukuisia suomalaisia hämmentämään soppaa keskustelufoorumeilla. Mitä enemmän on sanallista konfliktia, sitä helpommin ihminen alkaa pitää epäonnea tietyn ihmisryhmän syynä. 

Nämä puut ovat nähneet paljon, rikkaudet ja sodan seuraukset. 

Jälleen valoisan tekstin loppukaneettina odotan innolla marraskuun loppua, jolloin voin pitää vähän lomaa. Ehkä jossain kohtaa kirjoitankin, sillä minulla ei ole lapsia, jotka heittäisivät kaiken kaatopaikalle. Kai joku sen ulkoistettuna hoitaa sitten, kun aika on kypsä. 

Kirjoittaminen on ainut tapa elää silloinkin, kun kaikki muu on riistetty ympäriltä. Ostin Turun kirjamessuilta aiemmin mainitsemani tytön päiväkirjat Lodzista. Ajatelkaa, jos niitä ei olisi löytynyt Auschwitzista ja sittemmin venäläissotilaan kuolinpesästä. 

Kirjoitettu sana on painavin todistus maailmasta. Toinen on fossiili. Toivon, ettei näitä kahta tarvitse koskaan yhdistää muussa kuin tietokirjassa.