Joulun kovat paketit ja löydöt, jotka vievät 86 vuoden taa

Joko saa hengähtää? Ensin joulu saa tulla, sitten annamme sille luvan väistyä suorastaan anellen sitä. Oma joulu sisälsi riittämiin hääräystä ja passausta, mutta myös istumista valmiiseen pöytään. Puolet ajasta meni kolmiolääkkeissä, kun migreeni toki räjähti aattoillan kahvitteluissa varsin odotetusti. Tänään tapanina on onneksi jo sellainen olo, että voisi lähteä ulos kävelemään. Avaan siis koneen. 

Nykyisin saan aina jouluna vähintään 1-3 kirjalahjaa, koska synttärinikin ajoittuu lähistölle ja kirja on aina helppo lahja. Ainakin, jos tietää, mitä lahjan saaja lukee ja mitkä voisivat kiinnostaa. Niinpä kuvan trio kuvastaakin aika hyvin makuani. Kaikkiin liittyy jollain tavalla historia. Kaksi kolmesta on käännöskirjallisuutta, joka on usein enemmän minun juttuni kuin kotimainen.  

Neljän viikon loma on alkanut myös sängyssä lojumisella. Olen lukenut alle viikossa kolme ja puoli kirjaa, joista puolikas on tuo ylin saamani lahja. Sain nämä kolme kirjaa synttäri- ja joululahjaksi. 

Pinon ylimmän teoksen Blanka, Itämeren tytär, olen jo aloittanut, ja tarina imee kuin sieni. Jonkin verran esikoisteosta olisi pitänyt kuitenkin malttaa oikolukea pidempään. Tiedäthän, ettei toteavassa lauseessa kuulu olla kysymysmerkkiä? Vaan piste. Esimerkiksi seuraava on väärin: "Olisi hyvä tietää, moniko jäi lopulta ilman jouluateriaa?" Moni toimittajakaan ei nykyisin tiedä, milloin kysymysmerkkiä kuuluu käyttää. Tai sitten kiire sanelee liikaa. Joillain jo yksin tällainen virhe voi estää lukemisen loppuun. Mietin myös, mahdettiinko 1600-luvun Räävelissä eli nykyisessä Tallinnassa olla tarjolla pariloitua lihaa juuri tällä sanalla. Sillä eikö se pohjaudu tuoreemman jenkkigrillailun parboiled-sanaan? 

Yhtä kaikki tällaiset ovat lopulta sivuseikkoja siinä kohtaa, kun tarinan ja draaman kaari ovat onnistuneet ja hahmot vetävät. Toivonkin nyt, etten pety loppuun pahasti ollessani nyt kirjan puolivälissä. Kirjoittaja Ulla Rask on historiaharrastaja ja hyvin hän vaikuttaa perehtyneen hansakauppaan ja aikakauteen, joka itselleni ei ole ollut se tutkimusten suurin kohde. 

No. Tiedättekö mikä on kaikkien aikojen paras historiallinen esikoisteos? Minun lukemistani siis. Tietenkin Niklas Natt och Dagin 1793. Myös seuraava osa 1794 on yhtä vahva, mutta kolmas 1795 olisi kaivannut hitusen enemmän aikaa. Kymmenen vuotta kului esikoisen tekoon. Niinpä ei ole ihme, että halusin ehdottomasti saada kovakantisena omakseni myös Natt och Dagin omaan aatelissukuun pohjautuvan teoksen Toiveet ja kohtalo. 

Kuva: Johnny Kniga

Huomasin, että myös Sofi Oksanen suositteli tätä jossain videossaan, hän kun nykyisin niillä kokkaileekin ja onnistuneemmin kuin moni ruokavaikuttaja. En meinaa kestää nykyistä tyyliä osoitella sormella katsojaa niin läheltä kameraa, että ihohuokosetkin näkyvät. Niinpä Sofin selkeästi artikuloituja kokkailuja on mukava katsoa tunnelmallisessa miljöössä, jossa valkoinen ei puhko silmiä sokeiksi. 

Tästä pääsisi aasinsiltaan talvisotaan, johon liittyen olen lukenut joululomalla jo kaksi kirjaa. Mutta ei mennä vielä siihen saati aaton muisteluihin luovutetun Karjalan asukkaista, joista yhdenkin suku asui siellä yli 300 vuoden ajan. Miltä tuntui jättää se kaikki taakseen? Tänä vuonna en kirjoittanut joulutarinaa, mutta jotenkin evakkomatka, pako, diaspora, hajaannus, juurettomuus - se näkyy oikeastaan kaikessa mitä kirjoitan. 

Löytöjen löytö on myös ajankohtainen symboliltaan. Menemättä siihen tarkemmin sanon vain, että ihmiset eivät tunne enää historiaa. Ensin kaikessa nähdään kohu, vasta sitten selvitetään, mistä on kysymys. 

No, jatketaan sittenkin tällä tiellä ja mennään kolmanteen lahjakirjaan vasta lopuksi. Löysin siis Naantalin tuhkamarkkinoilta alkuvuodesta taiteilija Tapani Kiipalle kuuluneet teokset vuosilta 1941 ja 1942. Kunniamme päivät ja Ratkaisun vuodet. Luin ne vasta nyt, koska ne olivat aiemmin isälläni Naantalissa, jossa Kiippakin aiemmin asui. Oikeastaan voisin kysyä teoksista suoraan Kiipalta, koska hän on edelleen elossa, mutta asuu Wikipedian mukaan Espoossa. 

Teoksissa on hänen ex librikset ja kummankin välistä löytyi muutakin kuin kuvastoa ja tilannekatsausta talvisodasta ja evakkomatkasta. Ensimmäisen välissä oli folion tapaisesta materiaalista tehdyt paperitähdet. Ehkä jo sotavuosilta tai 1960-luvulta. Nyt ne roikkuvat minun ikkunoissani tuoden toivottavasti toivoa tulevasta, kun koko maailmassa soditaan. 

Kuinka monessa kodissa on toivoa voinut luoda yksi joulutähti ja väräjävä kynttilä. Pohjantähti taivaalla, kuun valaisema polku, jolle odotetaan astujaa. 

Suomen tilanne Venäjän kiinnostuspaletissa ei ole niin hyvä kuin moni uskoo. Itse uskon täysin, että Suomi on miltei samanlaisessa vaarassa kuin Ukraina. Hetkeksikään ei voi ote herpaantua, eikä se puolustusvoimilla herpaannukaan. Tälle väitteelleni on myös näyttöä sen strategisen kuvaston perusteella, jota Venäjältä on vuotanut länsimedioille. Jo nykyisen johdon valtakauden alussa on ollut selvää, että Suomi kuuluu Venäjän mielestä Baltian maiden ohessa alueisiin, jotka Venäjä haluaa ainakin villeimmissä unelmissaan saada takaisin itselleen. Neuvostoliiton aikaiset rajat on tavoite, jota kohti pyritään vähintään henkisesti, vaikkei se toteutuisikaan fyysisesti. Itärajan tuntumassa tapahtuu koko ajan sillä aikaa, kun me turvallisuuteen tuudittautuneina käännämme jouluyönä kylkeämme. 

Aivot tyhjentyneinä lenkkeilin ennen jouluähkyä, kun Anneli tuli jälleen vastaan. Jo neljännen kerran, hän katsoi suoraan silmiin ja laski katseensa maahan. Toivon hartaasti hänen olevan syytön kaikkeen mistä häntä on syytetty. Silti demokratiassa pitäisi antaa oikeudenmukainen kohtelu syyllisillekin. Ainakin kohtaaminen muistutti lukujonon kirjasta Oikeusmurha. 

Tapani Kiippa on syntynyt Viipurissa elokuussa 1939. Silloin oli "intiaanikesä", mutta Laatokan rannoilla osattiin, ainakin joku osasi, pelätä vaaraa. Jo reilusti ennen talvisodan alkamista alettiin Helsingissä valmistautua sotaan esimerkiksi teippaamalla liikkeiden ikkunat. Siviiliväestö saatiin hämmentävän nopeasti organisoitua linja-autoihin ja vietyä maaseudulle turvaan. Tähän kaikkeen oli varauduttu, vaikka rautatiellä matkalaukkujono venyi varmaan kilometrin mittaiseksi.

Tässä vaiheessa, otaksun, Kiippa asui ehkä vielä Viipurissa tietämättä tulevasta taiteilijan urastaan toisella puolen Suomea. Mutta kohta tulisi lähtö. Kaikesta tästä kertovat nämä kirjat, mitä tarkalleen päiväkohtaisesti tapahtui (kirja 1941) ja miltä se tuntui (kirja 1942). Ensimmäinen on koottu päämajan tilannetiedotuksista Maan Turvan (joka huolehti myös sensuurista) Toivo Rautavaaran ja WSOY:n kustannustoimittaja Juhani Konkan yhteistyöllä. Tässä tulikin yllättävä linkki omaan sukuuni, sillä Konkka on kirjoittanut kirjan minun isoisoäidistäni. Jonka puoliso kuoli Kiestingissä jatkosodassa. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko Konkka itse halunnut olla siinä asemassa, josta hän kirjassaan kirjoitti. Sitä selvittääkseni olen myös hankkinut hänen tyttärensä teoksen Unennäkijän muistelmat, jonka toivottavasti luen myös lomalla.

Aiheesta rynnäkkökivääriin. Suurin osa Suomen naimaikäisistä nuorista miehistä oli sodassa. Todella puhutteleva kuva on nuoresta invalidista katsomassa kaukaisuuteen. Ei nykyajasta käsin pysty käsittämäänkään sitä todellisuutta, josta sotien jälkeen ja niiden välissä oli eheydyttävä. Hota-pulveri ei auttanut kuin taistelussa ja säryssä, ei selviytymisessä. 

Kirjat lukemalla sain myös uuden näkökulman kokemuksilleni Tammisaaren metsissä. Jouluaatonaattona 1939 pommitettiin Turun ja Kotkan lisäksi myös strategisesti täysin merkityksetöntä Tammisaarta. Siviiliväestö juoksi metsään ja värjötteli siellä yöhön asti kinoksilla maaten. Se on kumma juttu, miten alitajunta puhuttelee, sillä joulutarinaa 2021 kirjoittaessani ajattelin mielessäni juuri Tammisaaren metsiä. Ja kirjoittaessani mietin Ukrainaa, jonka lopullinen hyökkäyssota ei ollut vielä alkanut. Mietin ihmisiä, jotka pakenevat metsiin. Enkä tiennyt, että niillä metsillä oli merkitys muuankin kuin punavankileirin näyttämönä.  

Tammisaaren metsiin juosseita perheitä 5.1.1940. Otin kuvia kuvista vain Instagramin tarinoihin. 

Turussa kuoli yhteensä eri pommituksissa 86 siviiliä. Pommi- ja sirpalesuojien ansiosta monen henkikulta säästyi. Sellaiseen ovat juosseet omankin perheen vanhimmat, ja käynnistyi yksi synnytyskin ennen aikojaan ehkä osin ilmahälytyksen seurauksena Helsingissä. Kirjoissa on paljon sellaisia kuvia, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt. Ensimmäisessä on myös liite Neuvostoliiton kieltämistä kuvista, joista suurin osa liittyy venäläisiin sotavankeihin. Heitähän kohdeltiin Suomessa verrattain hyvin, vaikka yksittäisiä ikäviä tarinoita on kuullut maaseudulta. Suurin osa sotavangeista sai elää täällä parempaa elämää vankina kuin koskaan Neuvostoliitossa vapaana. Nyt en muista, oliko lausunto näistä kirjoista vai jostain aiemmasta, mutta eräs venäläissotilas tokaisi saapuessaan valloitettuihin karjalaiskyliin, että lehmätkin elävät Suomessa leveämpää elämää kuin siviiliväestö Neuvostoliitossa. Tällaisia henkilöitä, jotka leivittivät "valetietoa" Suomesta, odotti tietenkin matka Siperiaan, kuten kaikkia sotavankeja vapautumisen jälkeen. Monessa maatilassa se oli katkera paikka, sillä sotavangeista oli tullut läheisiä ja yllättävän monen lapsenkin isä. 

Toisen kirjan (Ratkaisun vuodet - kuvakertomus Suomen kohtalonpäiviltä) ansio on se, että siinä on upeat kuvat, jotka on ottanut kirjoittaja itse, Pekka Kyytinen. Aikansa kuvajournalismia, etten sanoisi. Hän olikin valokuvaaja ja toimittaja, ja hän osallistui itse sotaan myös TK-kuvaajan roolissa. 

 

Pekka Kyytinen (1906-1974) syntyi Kurkijoella. Hänen 50 000 kuvan arkisto on tallessa Museovirastolla. Kuvan lähde Wikipedia. 

Tässä jutussa julkaissut kuvat ovat peräisin ensimmäisestä kirjasta, joissa kuvien lähde on vain TK-kuva. Eli kuvaaja voi olla Kyytinen tai joku muu TK-kuvaaja. Kiinnostuneet voivat varmasti lainata nämä teokset kirjastoon, ehkä saakin vain lukusalilainaan. Hapertunutta on osa sivuista, niin myös niiden sisältö. Sillä voitteko kuvitella, Kurkijoen ja Metsäpirtin välistä löytyi kuivatettu vanamo juurineen. Toisten karjalaiskylien välistä päivänkakkaran tapainen kukka. Mietin, onko ne kerätty juuri sieltä. Vai ovatko ne vain olleet kansakoulun kesäpuhde ja peräisin vaikkapa jostain Naantalin niityiltä, pistetty painumaan vanhojen kirjojen väliin? En saa tietää, mutta näin syntyvät tarinat. 

Kuva: WSOY

Nyt pääsemme viimein kolmanteen saamaani lahjaan, Dan Brownin Salaisuuksien salaisuus -kirjaan. Sitä en ole vielä aloittanut ja hieman pelottaakin. Da Vinci -koodi oli aikansa hypersuosioteos, samoin elokuvana. Nyt kirja on minulla kellarin vitriinissä, ei siis millään paraatipaikalla. Sehän oli hyvä teos, vaikka jälkikäteen siinä oli paljon koomistakin ja virheellistä tietoa esimerkiksi Opus Deistä. Mutta kyllä Dan Brown tarinankerronnan osaa. 

Moni "kirjaihminen" (kuka nyt ei lopulta olisi?) olikin katsomassa Brownia Helsingissä, kun Max Seeck haastatteli häntä. Se olisi ollut mielenkiintoista kuultavaa, mutta "tyydyn" kirjaan. Jonkin verran olen kuullut jo sen moitintaa liian sekavaksi tai puuduttavaksi, kuten Niklas Natt och Daginkin uusimmasta. Mietin kuitenkin, että kirjoilla ei ole aina oikeita lukijoita tai sitten hetki on väärä. Kirjan ei kuitenkaan koskaan tarvitse olla olemassa lukijaa varten vaan omaa itseisarvoaan. Lukija on olemassa kirjoja varten. 

Katsotaan siis, miten pahasti lynkkaan kummatkin teokset lukemisen jälkeen, mutta jos loppuun asti pääsen, on kirjassa ollut paljon hyvää. Ensin aion kuitenkin lukea Blankan tarinan. Kyllä vapaus on ihmisen parasta aikaa. Vaikka neljän viikon lomasta vain yksi viikko on palkallinen, on se selvästi parempi diili kuin elää kirjailijana tässä maassa. Katsotaan siis, jos pari viikkoa kirjoitan. Tämän viikon käytän kuitenkin pelkkään löysäilyyn, ulkoiluun ja lukemiseen. 

 

...sekä tietenkin hautausmaihin, joista Liedon on yksi kauneimmista. 

Täällä "hvilaa" myös minun sukuani. Sankarihautausmaa sijaitsee upean kellotornin kupeessa. Kaunein näkymä on kohti jokea alas rinteeseen, mutta siitä nyt ei tullut kuvaa ilman pällisteleviä sukulaisia. Paikka tuli kuitenkin lööppilehtien tietoon siksi, koska rannasta löytyi pari vuotta sitten - kappas kummaa - pääkallo. 

 

Kellotorni on vuodelta 1766. Vai onko tämä tapuli? Kehystävä asfalttikenttä on masentava, mutta voi huoahtaa helpotuksesta astuessa sisään manan majoille. Tänään on vuorossa Turun hautausmaat ja muualle haudattujen muistomerkki, sillä iso osa suvustani on haudattu pohjoiseen. 

Näillä loppusanoilla toivotan hyvää joulun jatkoa ja rauhallisempaa uutta vuotta! 

Kiitos teille sitkeille sisseille, jotka jaksatte yhä lukea blogiformaattia. Sivistys ei muuallakaan kuole, se vain katoaa. 

Niinpä olenkin iloinen, että viimeinen kovakantinen lahjani oli muistivihko, jota aloin käyttää päiväkirjana. Samoin löysin vanhan kirjamessulahjan, Otavan lukupäiväkirjan. Sen ensimmäinen teos on loistava Kohti suurta tuntematonta, joka kertoo elämästä Elviksen tyttärenä. Lisa Marie Presley ehti kuolla ennen kirjan valmistumista, joten hänen tyttärensä Riley Keogh on jatkanut sen loppuun omilla kommenteillaan. Vaikkei ole yhtään minua kirjata systemaattisesti ylös kaikkea luettua, mietin myös sitä, että ehkä joskus joku jossain on kiinnostunut, mitä tämä ihminen luki elinaikanaan. Itse ainakin olisin. 

Myös muiden kuin Elvis-fanien kannattaa lukea tämä kirja. Tämän ydinsanoma piilee kohdatuksi tulemisen tarpeessa. Elämä ei ole ollut Gracelandissa helppoa, eikä varsinkaan sen ulkopuolella. Lisa Marie menetti isänsä 9-vuotiaana. Suru voi jäädä asumaan ihmiseen ikuisiksi ajoiksi. Sikäli tämä teos liittyi paljon myös sodan kokeneisiin ihmisiin, joista jokainen menetti jonkun läheisen. 

Toiset teokset lukupäiväkirjassa ovat mainitut sotakuvakirjat. Kuuluivatko ne silloin kaikkien olohuoneisiin? Haluttiinko kuvia katsoa, vai olivatko ne liian tuoreita? Yhtä kaikki ehkä silloisessa ajassa harvinaistakin, että niin nopeasti tahdottiin jäsentää sota yllättävän autenttiseksikin tarinaksi. Etenkin jälkimmäisessä korostuu henkilökohtainen mielipide sodasta. Ei sinne kukaan oikeasti halunnut tykinruoaksi, vaikka nuorimmat saattoivatkin tuntea paloa osallistua. Kyllä se karisi nopeasti aseveljien kuollessa ympäriltä. 

Tämä kirja jätti jälkeensä ajatuksen, että ehkei sodasta sittenkään niin paljon vaiettu heti sen jälkeen, kuin on sanottu, vaan avoin katkeruuskin nousi pintaan. Sitä ei vain niin usein kirjoitettu julkaistavaksi.