Surun iloiset kasvot

Ensimmäistä kertaa elämässäni miltei koen tyhjän paperin syndroomaa. On tilanteita, joissa sanat loppuvat. Joihin ei löydy sanoja. Mutta lämmintä halausta ei voi korvata mikään. Paitsi juuri se. 

Toisaalta mikään ei koskaan korvaa mitään. Ei edes vakuutuskorvaus. Ei se varsinkaan. 

Nyt kun elämässä tottui jo iloon, siihen että asiat voivatkin kulkea parhain päin, joutuu samalla prosessoimaan suurta menetystä. Se on asia, josta pitäisi puhua paljon enemmän, mutta tätä kirjoittaessa ymmärrän, miksei kukaan puhu. Kalvava onttous, fyysinen tunne, rajanveto entisen ja oletetun välillä. Odotetun.

Ehkä joskus, ehkä jo huomenna on olo kevyempi. Yleensä uni auttaa aina, paitsi silloin kun herää painajaiseen, joka on totta. Elämä on kamppailulaji, siinä pärjäävät vain vahvimmat. Karu fakta. 

Luonnonvalintaa on myös valinta mennä ajoissa nukkumaan. Kaikki mitä valitsemme, vaikuttaa johonkin. Ylimääräiset kahvikupilliset, iloiset kasvot peilissä. Kun ihminen antaa itselleen luvan onneen, sen voi manifestoimatta myös saada. 

Mutta tämä elämänkokemus on opettanut, että onnella on aina varjopuolensa. Olen tottunut sillä tiellä kulkemaan, enhän kestä kirkasta päivänpaistetta. 

Olen ollut tilanteessa, jossa en ole koskaan aiemmin ollut, enkä kuvitellut sellaisen osaksi enää päätyväni. Elämä on ihmeellinen asia. Se vetää maton alta ja rullaa eteen punaisen. 

Täytyy vain ajatella, että joskus matto pitää tampata. Ravistaa kaikki ylimääräinen tomu pois, jotta se voi taas palvella tarkoitustaan.

Kiitollisuuden synonyymi on suru, ja peilistä näkyvät hymyilevät kasvot tietävät, kuinka joskus jaksoi vielä itkeä. Enää en jaksa. Haluan olla vain Naantalin aurinko, joka löysi Hangon keksin. Mutta dominoefektille ei kumpikaan voi mitään.