Esmeraldan eetos

Jos jostain aiheesta voisi tässä talossa keskustella aamusta iltaan, se olisi elokuva ja kaikki siihen liittyvä tekemisestä katsomiseen ja tulkintoihin. Minä olen niin sanottu normikuluttaja, mutta mieheni kohdalla elokuvafanius on yhtä kuin puoli elämää. Jokin aika sitten innostuimme miettimään omasta mielestämme vaikuttavimpia elokuvakuvakohtauksia. Koska lupailin tällaista aihetta myös blogiin, simsalabim!  Valitsin listaan ne kohtaukset, joita myös minä pidän vaikuttavimpana (anteeksi vaan kaikki Star Wars -fanit, mutta tähän listaan ei tullut lainkaan kohtauksia kyseisestä elokuvasta, vaikka itse musiikki niissä on kyllä upea). Oma leffamakuni menee hiukan enemmän eurooppalaisen ja puolalaisen puolelle, siinä missä mieheni katsoo myös scifiä ja kaikkea, mikä näyttää elokuvalta. Minä myös pidän enemmän esimerkiksi Coenin veljesten elokuvista ja monista verkkaisesti etenevistä, mutta väkevästi kerrotuista tarinoista. Mieheni on katsonut niin paljon elokuvia, että saattaa nähdä t...

Nyt päästään aiheen äärelle, joka kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin koko aiheen totaalinen teilaus. "Järjellä selitettävissä oleva pseudoilmiö" on kuitenkin totisinta totta sadan vuoden ikäisssä töllissämme, jossa merkilliset aistihavainnot ovat usein kahden ihmisen yhtä aikaa kuulemia, näkemiä ja kokemia. Kyllä kodissamme kummittelee. Jos olisinkin yksin kokemuksineni, saattaisin miettiä oman mielenterveyteni tilaa. Ensimmäisen asuinvuoden aikana olin huomattavasti useammin yksin kotona ja tällöin myönnän pohtineeni, alanko tulla "hulluksi". Mutta tiesin ja aistin jo tuolloin, että kummitukset ovat totta. Juteltuani aiheesta varovaisesti myös naapurien kanssa, he vahvistivat asian. Siispä asiaan, pitkällä versiolla! Ensimmäisenä asuinyönä, kun olimme saaneet vihdoin kaikki tavarat ulkoa sisätiloihin, raahasimme patjat ryytyneinä makuuhuoneen lattialle. Emme jaksaneet edes koota sänkyä muutamaan päivään. Nukahdin heti kuin nuijanukutuksen saanut. Näin voimakasta u...

  Itkumuurilla on tungosta Kaikilla on kiire itkeä jotta pääsee illallispöytään Kaikilla on kiire rukoilla jotta saa syödä ja juoda Tarpeensa joka päivä uudelleen luoda Ja seuraavana päivänä joku kysyy Miksi itkette Emme tiedä itsekään Kai temppelin tuhoa Mutta eikö aina sanota Älä sure asioita joille et voi enää mitään E. P. /  18.7.2021 Kenties valtaosa maailman uskonnollisista juhlista perustuu jonkin tragedian muistelemiseen. Näin ainakin Abrahamin lasten eli kirjan kansojen vuotuisessa ajankierrossa. Muistellaan sitä, että temppeli tuhoutui. Ei ollut aikaa kohottaa hiivaleipää pakomatkalla orjuudesta. Sitten vielä yksi kuoli meidän kaikkien puolesta. Marttyyrikuoleman ylistysmuistelu on yhä voimissaan etenkin islamilaisessa kulttuurissa (en tarkoita nyt fundamentalismia, jossa marttyyrikuolemasta tehdään pahimmassa tapauksessa tavoite), mutta luterilaisuudessa työnteosta on tehty marttyyrimaisen uhrautumisen ilmenemismuoto. Mikä muu yhdistää meitä kirjan ka...

Tämä onkin loistava aihe ensimmäisenä työpäivänä lomalta paluun jälkeen! Tosiasiassa viimeisin ahdistuspiikki syntyi siitä, että maatessani sängyssä klo 19:10 aloin plärätä LinkedIniä. MIKSI? Minua alkaa aina ja iankaikkisesti ahdistaa työsome, jossa kaikilla on niin älyttömän kivaa, hyvä pöhinä ja draivi päällä. Ja jollei ole, niin Linkkarista löytyy kyllä fasilitointipalveluja (en enää muista, mitä tämä edes tarkoittaa), sparrausta ja työn sanoittamista elämän harhakuvaksi. Siispä painan "accept" pakollisiin yhteyspyyntöihin ja saavun leikkikehän juureen seuraamaan tilannetta seuraavan kerran taas kuukauden päästä. Seuraava ahdistuksen aihe ei syntynyt kolottavista nivelistä, jotka kielivät ennenaikaisen nivelrikon rantautuneen rapistuvaan ruumiiseeni karkeloimaan. Tätä murehdin jo heti aamulla, aloittaessani työt silloin, kun muut käänsivät vielä kylkeä. Kenties jopa grillaavat sitä illalla. Ei, en minä terveysasioita halua miettiä hetken joutenolon keskellä, kun voisin va...

Mietin pitkään, kuinka tiivistäisin tämän Elena Ferranten ahmittavan herkullisen ja samaan aikaan realistisen teoksen sanoman. Ainakin Uuden nimen tarina on koukuttavuudessaan vielä loistavampi kuin Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni . Elämässä on tiettyjä lainalaisuuksia, jotka Ferrante kuvailee nerokkain sanankääntein liian nuorena väärän ihmisen kanssa avioituneen Lilan ja suvereenista älykkyydestä sekä miehisestä rakkaudesta haaveilevan Elenan tarinassa, 1950- ja 1960-lukujen Napolissa. Ympärillä pörrää tuttuun tapaan laaja galleria ärsyttäviä sukulaisia, joista nykylukija haluaisi blurrata puolet pois elämästään. Kenties kuten Lila ja Elenakin, mutta näin ei ollut tapana toivoa. Ennen minä-aikakautta asioita siedettiin, vain hullut ja kiittämättömät kapinoivat. Lila tietysti kuuluu jälkimmäisiin Elenan vuoroin seuratessa, myötäillessä, kadehtiessa tai sääliessä Lilan elämää. Veri velvoittaa, mutta se saa meidät haluamaan kuuta taivaalta silloinkin, kun juuret ov...

Taas on se aika vuodesta, jolloin harjakset viuhuvat niemissä ja notkoissa ja mäntysuovan nostalginen tuoksu leijuu kaikkialle. Oikeastaan tuo aika oli jo, sillä kesän kosteus yllätti matonpesijät myrskyillä ja sateilla. Pelastutin neljä ripustusviriteltyä mattoani rankkasateelta lähes ajoissa, mutta tuttu vettyneen koiran tuoksu kilpailee nyt pihalla paikastaan raikkaan havun ja juhannusruusujen kanssa. Tappio, joka on kestettävä, sillä toista kertaa en ryhdy urakkaan per kesä varsinkaan työpäivän päätteeksi.  Matonpesuoperaation kunniaksi kirjoitan nyt empiirisen havainnointikertomuksen tästä omituisesta ilmiöstä, joka yhdistää meitä kansakuntana. Ajatelkaa näkyä avaruusolioiden näkökulmasta. Mitä ihmettä, yhteisiä teräskaukaloita, joissa jokaisessa jynssätään ihan tosissaan? Matonpesupaikat ovat meille suomalaisille kuin antiikin roomalaisten rivivessat, joissa jauhettiin politiikkaa ja juonittiin kuvioita vihollisua vastaan. Mutta matonpesupaikoilla jutellaan vain mukavia ja en...

Tämä aihe on muhinut pitkään luonnoksissani, siitä Bloggerin omistama Googlekin on toki ollut tietoinen. Todennäköisesti Instagramin omistaja Facebook tietää myös, millaisia hetkiä arjen riemuvoittoja tavoitteleva elämäni sisältää, vaikken käytä Facebook-tiliäni enää juuri ollenkaan. Alustalla ei ole väliä, kun lopputulos on kuitenkin sama. Mistä on kyse, kun yhä useammat häipyvät somesta ja alkavat suojata selustansa tietoja keräävältä isoveljeltä? Kyse on asiasta, josta moni on edelleen onnellisen tietämätön - tai haluaa olla. Tekoäly ja siihen kuuluvat algoritmit ovat alkaneet määrittää pelottavalla tavalla elämäämme.  Tästä erinomaisena esimerkkinä toimii eilen katsomamme elokuva Her , jota tähdittää aina loistavan roolisuorituksen tekevä Joaquin Phoenix . Olisimme keskustelleet elokuvan annista pidempäänkin, ellemme olisi sen jälkeen jo pilkkineet sohvalla. Muistan kuitenkin maininneeni keskeisen ajatuksen, jonka elokuva herätti: haemme elämäämme täytettä maailmasta, joka on o...