Miten elää elämä, josta olla ylpeä?

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille blogin lukijoille! Perinteisiin menoihin kuuluu myös Esmeraldan itsenäisyyskirjoitus, joita löytyy monelta vuodelta.  Näemmä olen joskus kirjoittanut pukuanalyysinkin, jollaisen aion ilman muuta taas henkisesti kotisohvalla tehdä, fyysisesti sillä lojuen. Nyt tuleekin kiire kirjoittaa tämä juttu, sillä kello 12 alkaa Tuntematon sotilas. Saattaa kuitenkin olla, että katson vain ohimarssin Kouvolassa, se alkaa tuntia myöhemmin. Tuntemattoman olen monen tavoin nähnyt lukuisia kertoja, mutta kirjana olen lukenut huikean esityksen vain kerran. Olisi jo korkea aika lukea se uudelleen. 

Itsenäisyyspäivänjuhlintaan kuuluu monen mielikuvissa isänmaallinen paatos. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee, kysytään aina Linnan juhlissa. Vastauksen pitäisi olla itsestään selvää, mutta itsestäänselvyys ei itsenäisyys silti ole. Ei vapaus, rauha, hyvät lähtökohdat elämälle. Suomessa on silti yhä edelleen mahdollista, että hyvin köyhistä oloista voi ponnistaa, vaikka se on tällä vuosituhannella yhä vaikeampaa. Ylisukupolvinen köyhyys on aikamme suurimpia haasteita Venäjän ja ilmastonmuutoksen lisäksi, joka ei Suomea rankaise yhtä ankarasti kuin eteläisempiä maita. Polarisaatio on tuntuvaa, sitä vastaan tulee taistella olemalla itse esimerkillinen suhtautumisessaan muita kohtaan. Kuulen tämän hyvin usein työssäni positiivisessa mielessä. Sellaiset ihmiset, jotka suhtautuvat muihin positiivisesti ja tahtovat muille hyvää, menestyvät todennäköisemmin kuin vihan katkeroittamat.  

Kuka tunnistaa satavuotiaasta, pari vuotta sitten menehtyneestä Benjamin Ferenczistä, mistä hän on maailmanlaajuisesti tunnettu?

On aika esitellä juuri lukemani teos, jonka imaisin alle kahdessa tunnissa kerralla. Benjamin Ferencz syntyi Transsilvaniassa juutalaiseen perheeseen vuonna 1920, mutta uskonto ei sinällään ollut hänen elämänsä määrittävä tekijä. Köyhyys oli. Monien muiden tavoin perhe lähti pakoon kiristyvää asenneilmastoa ja köyhyyttä Romaniasta Yhdysvaltoihin Ferenczin ollessa vasta sylilapsi. 

Vuonna 2020 kirjoittamassaan testamentissä Viimeiset sanat - miten elää elämä josta olla ylpeä hän kertoo, kuinka hänen isänsä oli heittää hänet laivasta yli laidan, niin paljon hän rääkyi nälkäänsä. Onneksi isä ei tehnyt niin, maailma olisi menettänyt paljon. Ferencz ei tiennyt, miten valtavasta historiallisesta ihmisoikeusoikeudenkäynnistä hänet tultaisiin muistamaan. Ferencz oli vain 27-vuotias Normandian maihinnousun ja toisen maailmansodan veteraani, kun hänet valittiin Nürnbergin sotarikostuomioistuimen pääsyyttäjäksi natsien rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Meren yli käy yhä tänään monen siirtolaisen ja risteilijän tie. Tämä on myös tärkeä huoltovarmuusreitti. Nyt menomatkalla ei ollut paljon lastia, mutta paluussa Suomeen suuntaan rekkoja täynnä. Olin taas laivalla, mutta tällä kertaa kyse oli työmatkasta (jolla toki viihdyttiinkin). 

Ferencz oli päätynyt opiskelemaan lakia Harvardiin täysin olemattomista olosuhteista, päästyään ensin omalla sinnikkyydellä opiskelemaan high schooliin. Suurimmalla osalla köyhistä siirtolaislapsista opinnot jäivät täysin kesken. Elämänkoulu opetti korkeintaan rötöstelemään. Nuorisorikollisuutta läheltä seuranneena Ferencz pohti jo varhain, miksi joistain tulee rikollisia ja toisista ei. Hän huomasi pian, ettei perhetaustalla tai älykkyydellä ole välttämättä mitään tekemistä asian kanssa

 

Ferencz keskellä Nürnbergin oikeudenkäynnin viimeisissä vaiheissa vuonna 1947. Kuva Floridan juutalaisen holokaustimuseon sivuilta. Yhdysvalloissa Ferenczin kuolema huomioitiin laajasti eri uutiskanavissa. 

Kun nopealla aikataululla järjestettävä oikeudenkäynti Nürnbergissä alkoi Ferenczin osalta, oli salissa 22 istuinta syytetyille. Ferenczin oli valittava, keitä natseja niillä istuisi. Hän seuloi valtavasta määrästä pois kaikki rivisotilaat, duunaritaustaiset ja heidät, joita vasta myöhemmin tultaisiin syyttämään kansanmurhaan osallistumisesta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Jäljelle jäi 22 korkeakoulutettua natsiupseeria, joista jokainen tiesi, mitä oli tehnyt. Jokaisen älyllinen kapasiteetti oli lähellä tai yli Mensan rajan. Yksikään ei katunut. Tyhmyys ja pahuus on kamala yhdistelmä, mutta älykkyys yhdistettynä byrokraattisesti kehitettyyn pahuuteen johtaa rikoksiin, joita ei voi koskaan unohtaa. Joita ei saa unohtaa. Ferencz toteaakin, että sama voi toteutua koska tahansa uudestaan. Myös tässä ajassa. 

Kirjassa ei ole kuvia Ferenczin elämän varrelta, niitä olisi toki mielellään katsonut. Onneksi kaikkitietävä Google paikkaa asiaa, mutta yllättävän vähän. Ennen ei ollut tapana kuuluisillakaan levittää yksityiselämää koko kansan nähtäville. Jos joku lehtiartikkeli on myöhemmin digitoitu, siinä kaikki. 

Selvittyään Normandian sotilashautausmaasta Ferencz päätyi Berliinin, vapautettaville keskitysleireille. Koska hänen lakiopinnot ja kielitaito jiddishistä, englannista ja ranskasta moneen muuhun oli vihdoin noteerattu, häntä pyydettiin sotarikoksia tutkimaan. Ferencz ei anna ylistystä armeijalle, kuten ei tee moni Suomen veteraanikaan. Armeija on koneisto, jonka tehtävä on silti vaalia ihmisyyden toteutumista, usein tappamalla. Usein ei ole vaihtoehtoja, sillä ihmiskunnan hulluus ei ole hetkellinen ilmiö. 

Ferencz tuo esiin kirjassaan, kuinka eräällä keskitysleirillä vanki pyysi häntä mukaansa maahan kaivetun löydön äärelle. Ne vihot leirivartijoiden ja SS-sotilaiden läsnäololeimoista, joita vanki ei ollut käskystä huolimatta polttanut vaan haudannut oman henkensä menettämisen riskillä, muodostuivat pääaineistoksi syytettyjen löytämiseksi Nürnbergiin. Tämä vanki teki historiaa olemalla sen inhimillinen ja älykäs osa. Ilman tuota lähdeaineistoa olisi ollut paljon haastavampaa saada pitävää näyttöä henkilöiden osallisuudesta kansanmurhaan. 

Nürnberg oli ensimmäinen sotarikostuomioistuin, jonka oppeja tarvittiin Euroopassa uudelleen Jugoslavian hajoamissodan yhteydessä. Nürnberg oli myös ensimmäinen, joka kuvattiin. Monia pätkiä Nürnbergista voi katsoa esimerkiksi YouTubessa  (varoitus, tähän menee kaikki vapaa-aika, siellä on myös esim. Albert Speerin reflektio tapahtuneesta 20 vuoden vankeuden jälkeen) ja monissa historiadokumenteissa, joissa kaikissa yleensä näkyy pienikokoinen, mutta valtavan karismaattinen Ferencz. En koskaan unohda hänen jo nuorena kuulemaansa ääntä, kun hän pistää natsit koville. Hän edustaa ihmisyyden ääntä. 

Siitä huolimatta hän jääväsi itsensä tietyistä tilanteista siksi, että hän on juutalainen. Hän ei halunnut, että kukaan tulkitsisi asetelmaa kostona. Ferencz ei koskaan aja koston asiaa. Hän esimerkiksi vastusti sitä, että natsit tuomittiin kuolemaan. Näin kuitenkin tapahtui, ellei sitten moni ehtinyt itse tappaa ensin itseään. 

Ferenczin testamentti jälkipolville on huima osoitus sinnikkyydestä ja inhimillisyyden voimasta. Hän ei ole koskaan menettänyt uskoaan ihmiseen. Mitä pahempia asioita hän on kokenut, sitä enemmän hän uskoo hyvän voimaan. Vaikka keskitysleirien ruumiskasat eivät koskaan haihtuneet hänen mielestään, hän pystyi työssään pistämään itsensä vakuumiin, eristämään todellisuudesta. Se on psyyken suojautumiskeino. Samaan aikaan, kun hän kuuli mitä kammottavimpia asioita oikeudenkäynnissä, hän sai Saksan vuosinaan vaimonsa kanssa monta lasta ja eli elämänsä onnellisinta aikaa myös oikeuslaitoksen "oluttrokarina". 

Fanittamani John Lennon ajoi aina vapauden asiaa - siitä huolimatta en ostanut Ballantinesia, joka on minusta varsin tylsähkö blended-viski. Jos kyse olisi ollut vaikkapa Bowmoren sherrytynnyriviskistä, olisi tällä pärstälisällä ehkä syntynyt kaupat. Eikö ihminen olekin kuluttajana yksinkertainen? Vietit ovat yksinkertaisesti ohjailtavissa, niin myös silloin ihmisen toiminta. 

Eikö olekin jännä sattuma, että eilen oltuani jälleen laivalla, siinä satamassa seurueen jäsen alkoi trokata olutta vastikään ostamistaan salkuista pitkämatkalaisille. Tämä juuri lukemani teos oli siis mielessäni hauskassa valossa, vaikka sisältö onkin haudanvakava.

Ferencz osoittaa, miten tärkeää on säilyttää kyky iloon. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Koskaan ei voi tietää, mikä asioista muodostuu tärkeäksi, jopa oman ja muiden hengen kannalta. Siksi kaikki kannattaa dokumentoida. Rakkaistaan kannattaa pitää kiinni, sillä koskaan ei tiedä, koska heidät menettää. Silti Ferencz kertoo leskenäkin oli 70 vuoden avioliiton jälkeen, että puoliso kulkee koko ajan rinnalla. Rakkaus on ikuinen. Niin kauan kuin me muistamme edesmenneet, he kulkevat meidän mukanamme. 

Silloin kun elämä tarjoaa sokeria, siitä kannattaa nauttia? Ahmin pitkästä aikaa itseni pahasti ähkyyn laivan buffetissa, vaikka viinit olivatkin kuraa. Ruoka silti erinomaista. Tarpeemme syödä liikaa on evoluution sanelemaa, sillä joskus aikanaan ihmisen oli pakko syödä silloin, kun ruokaa oli saatavilla. Tämä avataan hyvin Yuval Noah Hararin teoksessa Sapiens. 

Vaikka teoksessa on mielestäni turhaan lihavoitu elämänoppeja, se on ehkä tehty kärsimättömille jenkkilukijoille. Teoksen silti lukee valtavan nopeasti. Se ei tarvitsisi yhtään sisällön korostusta, niin painavaa on asia. Teosta on myös turha arvioida kaunokirjallisena taidonnäytteenä, vaikka sen onkin kirjoittanut puhtaaksi Ferenczin haastatteluista toimittaja Nadia Khomami. Hän listaa kirjan esipuheessa, miten monia yhdistäviä tekijöitä heidän elämissään on, vaikka he ovat täysin eri sukupolvea ja sukupuolia. He ovat kummatkin siirtolaisia ja lainoppineita ihmisiä. Usein juuri vääryyttä kokeneet ennemmin kiinnostuvat oikeuksien puolustamisesta kuin alistumisesta. 

Itsenäisyyspäivänä suosittelen tätä kirjaa kaikille. Se on tyhjentävä, kertoen mistä elämässä on kysymys. Samoin monet sotaveteraanit Suomessa ovat olleet elämässään hyvään keskittyviä, säilyttäen aina uskon ihmiskunnan hyvyyteen, vaikka ovat kokeneet verisen sodan ja perheensä menetyksen. Vihollisen demonisointi oli useammin sotapropagandaa ja rintamalle jäävä selviytymiskeino. Harva kuitenkaan vihasi venäläisiä ihmisinä, vaikka kuolleita pystytettiin tienviitoiksi pakkaseen. Nämä kaikki ovat osa sodankäynnin julmuutta, jolta harva pystyi välttymään. Siksi on turha ajatella, että itsestä ei olisi johonkin. Jokainen voi joutua tositilanteessa pyörtämään omat arvonsa, jäljelle jää primitiivitarve selviytyminen. Mutta löytyy myös heitä, jotka ovat sodankin keskellä pystyneet säilyttämään humaaniuden. Joskaan tappaminen ei voi sitä koskaan olla. Mutta muuten tulet itse tapetuksi. Harva valitsee siinä tilanteessa ennemmin kuoleman. 

"Ammutaan kovasti vaan", lausui eräs sotaveteraani minulle kysyessäni, miltä se tuntui, kun vihollinen lähestyi. Ei siinä ehtinyt reagoida. Kaikki tuli painajaisiin vasta jälkikäteen. 

Samalla tavoin olemme usein valtiotasolla jälkiviisaita. Nyt tuskin kukaan ajattelee, etteikö Venäjä olisi aivan sataprosenttisella varmuudella tiennyt, mitä se oli suunnitelmallisesti tekemässä vuonna 2014 Krimillä. Mutta ihmisyyteen kuuluu myös usko naiivisti asioiden järjestymiseen parhain päin. Vielä kaasukammioon kävellessä moni keskitysleirivanki luuli olevansa matkalla suihkuun. 

Tuntematon sotilas alkoi. Perunat pitää keittää. Katkaravut sulattaa ja viini pistää jääkaappiin. Nyt aion avata samppanjan sijaan valkoviinin, koska eilisen jälkeen tuntuisi liian hapokkaalta jatkaa kuplilla. Säästetään samppanja vaikka joulupöytään, jos sinne asti pääsee. Jokainen päivä on lahja nuorellakin. Suru-uutisia on tullut riittävästi tämänkin matkan varrella. On kuitenkin hienoa, että nämä nuorina menehtyneet ihmiset, niin tässä ajassa kuin aiemmassa, saivat elää lyhyen elämänsä itsenäisessä Suomessa. Se ja ihmisyys ovat aina puolustamisen arvoiset. 

Pidetään huoli siitä, että päivämme loistaa jatkossakin. Viljellään hyvää eikä rutista ruostunutta puimurin terää. On silti sanottava kannanotto myös maaseudun tilanteesta. Maanviljeilijöiden ahdinko alkaa olla jo vakava huoltovarmuuskriisi. Mietin sitä laivan irtautuessa reitiltään, ohittaessa vanhat viljasiilot. Meillä ei ole varaa menettää alkutuotantoa tekoälybuumille, vaan niiden tulee palvella toisiaan. Juuret voi menettää vain kerran, silloin kuolee koko kasvi. Helpointa toki on kirjoittaa yhtälöstä blogiin kuin olla ratkomassa sitä. 

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille, jotka olette osa parempaa huomista. Ja erinomaista tätä päivää, jolloin ollaan hengissä! Malja sille!