Ensimmäinen kirja toukokuusta

Aloitin juuri ensimmäisen kirjan yli kuukauteen. Olen kyllä kuunnellut Liisa Keltikangas-Järvisen läksytystä itsekkyydestä autossa, mutta fyysisesti en ole lukenut kuin sanomalehtiä toukokuun jälkeen. 

Kun olin lukenut ensimmäisestä luvusta puolet teoksesta Paljastuskirja. Nyt., tajuankin yhtäkkiä lukeneeni jo sen. Olen siis lainannut uudelleen kirjan, jota en siinä kohtaa muistanut jo lukeneeni. 

Aloin miettiä, onko tämä jokin vertauskuva. Vai mikä lie allegoria, jokin hieno sana ilmiölle, jossa juuri nyt tuutataan jatkuvalla syötöllä vaihdevuosikirjallisuutta, etenkin esi-liitteellä ja keski-iällä. Yhtäkkiä siitä on tullut niin paksu ilmiö, että naiset oireilevat eri tavoin esivaihdevuosissa ja vaihdevuosissa, että jutut toistavat samaa kaavaa. 

Luin. Näin. En lukenut. Luin (sanomalehden).

Jatkoin lukemista. Olenko todella lukenut tämän aiemminkin? Kalevalamittainen vaihdevuosiruno uuvutti minut heti alkuunsa. Sitä en kuitenkaan muista lukeneeni. Jostain syystä silti, näemmä, haluan yhtä lailla muiden tapaan painettua tietoa tästä vaiheesta, jonka kosmetiikkateollisuus purkittaa sloganiin "koska olet sen arvoinen'. 

Kaikki ovat nykyisin kaiken hyvän arvoisia. Ainoastaan poliitikko ansaitsee pee askaa. Liisan läksytykset sopivat kivasti verrokiksi. Jotenkin näen vaihdevuosiglorian osana invididualistista korostamista, vaikka samaan aikaan on hyytävä fakta, miten heikosti esimerkiksi työterveyslääkärit tuntevat vaihdevuosien vaikutuksen työelämään. En silti ajattele, että tässä esiliitteellisessä ajanjaksossa olisi silti mitään poikkeavaa verrattuna aiempiin. Ei tätä mielestäni tarvitse korostaa yhtään sen enempää kuin murrosikää, bilettämisvuosikymmentä tai vanhuutta. Ihminen vanhenee ja se on fakta, joka aiheuttaa osassa enemmän kipuilua kuin toisissa. 

Jos nyt lähdetään itsensä toteuttamisen mantraan ajatuksella "koska mä voin", on sanottava, että vasta muutaman viimeisen vuoden aikana olen voinut aidosti seurata niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Isona esteenä aiemmin on ollut työelämä, sairaudet ja elämän kohtalokkuus. Olen itse lähes yhtä kiukkuinen sanasta manifestointi kuin Liisa. Oksennan jokaisen manifestointia ylistävät somevaikuttajan postauksen päälle. 

Vahinkokuvien aatelia kuumassa autossa, jossa ajosta tai kyydissä olosta on tullut minulle tuttua. 

Ihmiset voivat tosin oksentaa myös silloin, kun tapahtuu hyviä asioita. Olen oksentanut juostessa maaliin. Siksi en enää kisaakaan, kun en osaa tehdä sitä maltilla. En näe järjellisenä rääkätä ruumista turhaan, jonkin älyvapaan voiton tähden. Siksi en myöskään koskaan ottaisi botoxia huuliin, silikonia rintoihin tai mitään minnekään. Kuolemme kuitenkin. En halua, että tuhkauurnaani jää kellumaan kaksi silikonipussia, vaikka tosiasiassa vain tekonivelet ja kultahampaat erottuvat tuhkasta. Niitä minulla ei toistaiseksi vielä ole. 

Ymmärrän, että kovin moni haluaa nykyisin verbaalisesti prosessoida vanhenemistaan. Samaan aikaan tajuan, etten ole ollut kiinnostunut sen lukemisesta kuin Eeva Kilven kirjoittamana. Rauha hänen sielulleen. Kaksi munaa ja Karhun sihinä. Tiedän, että Eeva fanittaisi nykyistä elämääni täysillä, vaikka hän ei tiedäkään minusta mitään. 

"Ettekö te tiedä kuka olen?" kuuluu surullisen kuuluisa lausahdus. Kovin monen suusta olen senkin aidosti kuullut, vaikkei voisi uskoa. Parhaita julkkiksia ovat olleet Danny, Tauski ja muutama muu, joilla ei ole tarvetta korostaa itseään. Ehkä muutamilla keski-ikäsillä naisilla on, sillä he voivat aina vedota traumoihinsa häviäjän sukupuolesta aiheutuneena. 

Joskus joku sanoi, että haen merkityksiä elämäni. Joidenkin ihmisten ei tarvitse hakea niitä, vaan ne uivat eteen. Symbolien tunnistaminen on toisille ominaista, toisille vähemmän, mutta yhtä kaikki se on ihmisyyden ikiaikaisuuden mitta. Ilman symboleja meillä ei olisi kieltä. Silloin ei olisi rakkauttakaan. Ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon. Tänä kesänä kuulin ensimmäistä kertaa käen kukkuvan.

Totta se on, että sappi kiehuu vähättelystä. Muutaman kerran on sellaista tullut koettua. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin aina saanut miehiltä sellaista kohtelua, jossa minua arvostetaan. Minusta miehet myös osaavat rakastaa. Naiset sen sijaan ovat todella usein tunnekylmiä, suoraan sanottuna jopa vee ittumaisia ja kyvyttömiä empatiaan. Etenkin keski-iässä. Vaihdevuodet pistetään usein syyksi. 

Voiko aikuinen ihminen tosissaan vedota hormoneihin, jos hän pilaa käytöksellään kaikkien lähellä olevien elämän? Ilmeisesti voi. Enkä syytön ole itsekään.

Olen aloittanut näitä kirjoja, enkä näemmä pääse loppuun. Ja jos pääsen, unohdan. Sekin on esivaihdevuosioire, lähimuistin hapertuminen. Senat ovat sakaisin. En näe monissa kuvailluissa vaihdevuosioireissa mitään eroa migreenin erinäisiin oireisiin ja seurauksiin, joten kai minulla on jo vaihdevuotisen identiteetti, jolloin en tarvitse asiaa prosessoivia kirjoja.

Ja silti niitä lainaan. Radiossakin, jota en edes kuuntele, hölistään aiheesta jatkuvasti. Mietin myös, miksi kaikesta on nykyisin tehtävä julkista. Tämä koskee myös kaikkia sairauksia. Halutaan, että suuri valtavirta ymmärtää. Mitä yksilö aidosti tekee sillä ymmärryksellä? Omasta näkökulmasta tiedän, että kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää sitä elämää, jota itse olen elänyt. Silti olen antanut vuosien varrella muiden oletusten vaikuttaa liikaa ajatuksiini. Ihminen on kuitenkin aina myös yhteisön tuote, sanoo Liisa. 

Tämä kuva on todella otettu Suomessa, voitteko uskoa. Että joku kirjoittaa täällä jotain kaunista lapsista kiveen. Ketutukseni pururadan sepelistä, jolloin kyse ei ole enää pururadasta, haihtui taivaan tuuliin. 

Näin tukevasti kehityksen paremmalla puolella, solut ankarasti vanhentuneina, eli 25-vuotiaanahan solujen uusiutuminen pysähtyy, totean kuitenkin eläväni nyt sellaista elämää, jota minun olisi pitänyt saada elää paljon nuorempana. Asiat vain ovat harvoin itsestä kiinni, vaikka yhteiskunnan eetos yrittää muuta väittää. 

Ehkä vuosikymmen 40-50 on sittenkin parasta, mitä minulle on tapahtunut, ja tämän allekirjoittaa moni kovia kokenut. Hyvin monelta olen kuullut, että aikakausi 20-30 tai 30-40 on kamalaa aikaa. Ja neljänkympin jälkeen helpottaa. Inhokkisloganini "Saat sen mistä luovut" pitää vain usein paikkansa. Kun keho päästää irti, jää jäljelle Elämä. 

Aika näyttää, mitä se pitää sisällään ja kuinka pitkään.