Esmeraldan eetos

Joskus päätin kirjoittaa blogijutun tunnissa. Syntyi teksti Suomen tilasta. Muistaisinpa otsikon, niin löytäisin sen suosta. Nyt aion kirjoittaa blogitekstin kännykällä, jossa on 12 prosenttia akkua jäljellä. Sitten kun se hyytyy, ladataan luuri seuraavan kerran halvan sähkön aikaan huomenna, jolloin aion mennä myös saunaan. Kärpäset ovat jo kuolleet, joten ne eivät voi pörrätä ympärilläni. En usko, että habitukseni myöskään erottuu puberteettihiestä, jota olen nuuhkinut pitkin syksyä. Kunhan nyt koronalta välttyisi ainakin ennen joulua. Tuli tuossa kuvattua neljän ruuhkaa. En ole ehkä maininnut aiemmassa ärsyttävät sanat -julkaisussani, että pop upin lisäksi minua ärsyttää myös termi ruuhkavuodet. Ruuhkaahan tämä koko elämä on. Aina joku haluaa jotain ja jollei halua, vaatii. Minä en anna, ellei huvita. Neuvottelen lisäaikaa tai lamaannun muumioksi. Juuri päätin, että karsin loppuvuodesta yhden työn pois, en jaksa. Käytän tuon ajan ja rahanmenetyksen sohvalla lojuiluun normaalilla hin...

Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson  Ikuinen lama . Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus.  Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noo...

Kun on riittävän pitkään toiminut flipperipallona kolmen työn ristipaineessa, alkaa silti tai juuri siksi tuntea jossain kohtaa tarvetta kirjoittaa blogiin. Päässä on lähinnä mustaa puuroa, joten intuitiivinen kirjoittaminen toimii parhaiten. Aloitin sen kolumnilla, varmasti väärä järjestys vailla suodatinta. Jatkan blogilla  jäsentelemättömämmin - ja ah, vailla merkkirajoitusta.  Pelastukoon ken voi syntyi otsikoksi tiedostamattomista syistä (ei nyt kovin pitkälle päästy pelastusveneestä ). Muistan lukeneeni lausahduksen Aku Ankasta jo hyvin nuorena. Olisivatko Tupu, Hupu ja Lupu olleet pulassa? Toisaalta kommentti kuulostaa eniten Aku Ankalta, yhteiskuntamme antisankarilta. Margariinitehtaan epäonninen työntekijä on voittanut inhimillisyydellään joka vuosikymmen lukijoiden sydämet. Siihen harva yritysjohtaja pystyy.  Kupittaan juna-aseman betoniseinä kuvastaa hyvin kirjailijoiden työtilanteen näkymiä. Kuva on toisellakin tavalla ajankohtainen. Vain päivä työkeikkani pä...

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvise...

Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen . Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista. Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan, johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita, jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta...

Kokeilenpa nyt suvereenisti yhdistää kirja-arvion ja messuraportin Turun kirjamessujen perjantaista. Lauantaikin piti kokea, mutta ansiokkaasti saalistettu luokkahuonepöpö teki tehtävänsä ja kaatoi minut sänkyyn. Nyt kirjoitan tätä unettomana kuumeessa, joten virheet ja rönsyt sallittakoon. Ensin Ike, koska hän valtasi tilan karismallaan astuessaan saliin.  En malttanut odottaa Iken vapautumista kirjastosta (kolminumeroinen varausjono), joten ennen kirjamessuja tiskasin hänen kanssaan. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja tiskatessa, jotta kestän homman paremmin. Kuva on kuitenkin osuvampi näin, Ikestä kansan parissa. Minulla oli kunnia kohdata Ike aiemmassa naapurustossa, eivätkä kohtaamisten tietyt, toki muodollisen ystävälliset tasot jääneet epäselviksi. Sanon tämän täydellä kunnioituksella ja haikeudella! On surullista, miten moni muistaa Iken vain heikkoudestaan naisiin. Eikös se nyt ole aika luonnollista, että ihminen on ihminen? En ole ainut, joka kaipaa Ikeä takaisin päivän...

Joskus olin auravalokuvauksessa Hengen ja tiedon messuilla. Sain varmaan lipun ilmaiseksi yliopistolta tai jostain yhtä tieteellisestä lähteestä kuin nämä messut. Höpöhöpöä ja humpuukia, moni ajatteli ja sanoi, mutta minua lähtökohtaisesti kiinnostaa aivan kaikki. Miksen siis menisi katsomaan, mitä hengellä ja tiedolla on tarjottavaa.  Messuilla istui kojuissaan yhtä sun toista ennustajaeukkoa ja povaajaa. Oli myös kädestä katsoja ja aurakuvaaja. Löysin hiljattain kuvan, joka minusta otettiin. Ympärilläni säteilivät kaikki sateenkaaren värit, paitsi vaaleanpunainen, rakkauden tai rakastumisen väri. Siksipä kompensoinkin kuvituskuvien puutetta Aurajoen vaaleanpunaisin sävyin.  Värejä oli myös yksi ylimääräinen, musta. Olin juuri selvinnyt vakavasta äkillisestä sairastumisesta, joka entisaikoina olisi johtanut kuolemaan. Muistan kuvaajan hämmästyksen. Lähtökohtainen oletus aina on, että nuori ihminen on terve, eikä mikään menneisyydessä paina riuskaa selkää kumaraan.  Jos m...

Nyt on Iida Rauman Hävitys  vihdoin luettu. Sain sen lahjaksi jo miltei vuosi sitten. Ajattelin ajan olevan kypsä nyt, kun olen saanut oman käsikirjoitukseni riittävän pitkälle. Vaikka genre on eri, tiesin jo etukäteen masentuvani todennäköisesti samoista huomioista rakkaan Turkumme raiteilla. Parasta olikin huomata, että jopa tapahtumapaikat ovat osittain samat, kaikista sadoista Turun vanhoista taloista, joita tauti ei ole vielä ehtinyt jyrätä. Täytyyhän homeitiöille ja kumppaneillekin olla tilaa. Hometta pöydässä, mätää omenissa. Näkökulma teoksessa on yhtä synkkä kuin kahvihetkessä, jossa halutessaan voi nähdä vain positiivisen tunnelman. Hävityksen fokus on Turun sijaan kuitenkin kouluväkivallassa, yllättävän vähän takakannen lupaamassa planeetassa. Mutta kouluväkivallasta ikänsä kärsineelle kaikki tulokulmat limittyvät toisiinsa syövyttäväksi mustaksi mönjäksi, jonka soisi valuvan myös epäoikeudenmukaisten luokka"tovereiden" ja opettajien kasvoille. Sellaiset ihmiset ...