Ukkostaa, ei uneta

Tapani mukaan valvon kahdesta kuuteen. Ennen en ole kärsinyt unettomuudesta, mutta kuluvana vuonna siitä on tullut vakio. Mietin, onko todellakin jokaisessa työssä jokin niin suuri miinus, että se käy tavalla tai toisella terveyden päälle.

Tämän vuoden olen elänyt pitkälti kirjoittamalla, välillä aika kovassakin aikataulutuksessa. Kun vihdoin migreenit vähenivät edes hitusen, vaikka näyttöpäätetyö lisääntyi, tämä etu on korvattu unettomuudella ja stressillä.

Etenkin kotona työskentely tekee työn ja vapaa-ajan erottamisesta vaikeaa. Pää on kuin ukkosenjohdatin, vai kuvaisiko tilannetta paremmin STT:n tietotoimisto. Yhtä kaikki, polla ei nollaannu.

Nyt ukkostaa. Normaalisti saattaisin herätä siihen ainoastaan havahtuakseni. Rännit laulavat, piha lainehtii. Mietin, missä on minun arkkini, jolla pakenen jonnekin. Unten maille siis.

Ruusut vievät eetteriin. 

Nyt ne ovat taas valtoimenaan puhjenneet. Iltavalossa näky on unenomainen. 

Yleensä ihmiset alkavat antaa vinkkejä, jos mainitsee jostain ongelmasta tai "ongelmasta". Se on ymmärrettävää, mutta tietyissä tilanteissa raskasta. Tiettyihin sairauksiin ei ole ratkaisuja, on vain vääjäämättömyyden hyväksyminen. Ihmiset  eivät osaa olla neuvottomia, hyväksyä kohtaloaan. Vielä vähemmän siihen pystyy ulkopuolinen "auttaja". Niin, unettomuudelle on aina monta tekijää, harvoin yhtä voi syyttää.

Lääkkeitä en ole silti alkanut syödä, joudun jo kyllästämään itseäni migreenikohtauksissa riittämiin. Jollei tilanne syksyllä helpota, joudun sanomaan tälle(kin) työlle näkemiin.

Tietysti plärään sängyssä myös kännykkää, vasta viime viikkoina siis. Kun ei uni tule, eikä voi laittaa valoa, ettei toinen herää, minkäs teet. Voi lukea toisessa huoneessa, mutta sinne paistaa aamuaurinko kello neljästä lähtien. Tosin, nyt ukkostaa. Synkät pilvet taivaalla. Suljen ruudun ja jatkan Annie Ernaux'ta. Jospa se uni seuraavan yhteiskuntaa luetteloivan kohdan aikana tulisi.